Uuden ylioppilaan puhe

Oi­kein fan­tas­tis­ta lak­ki­ais­päi­vää teil­le kai­kil­le tä­hän kau­an odo­tet­tuun juh­laam­me osal­lis­tu­vil­le tasa­puo­li­ses­ti. Tai no… Mel­kein tasa­puo­li­ses­ti Kyl­lä­hän se on mei­dän jo­kai­sen myön­net­tä­vä, että tä­nään meil­le vas­ta­la­ki­te­tuil­le, hel­po­tus­ta tih­ku­vil­le yli­oppi­lail­le, kuu­lu­vat ne suu­rim­mat ja ylis­tä­vim­män toi­vo­tuk­set.

Mut­ta toi­saal­ta on täl­lä päi­väl­lä mer­ki­tys­tä myös teil­le muil­le­kin.

Yl­pe­ät van­hem­mat saa­vat to­dis­taa las­ten­sa as­tu­mi­sen yh­teis­kun­tam­me seu­raa­val­le por­taal­le. Ar­vok­kaat rie­mu­yli­op­pi­laat saa­vat ja­kaa elä­män­vii­saut­taan nuo­rem­mal­le suku­pol­vel­le. Opet­ta­jat nä­ke­vät työn­sä konk­reet­ti­set he­del­mät täy­des­sä lois­tos­saan – niin ul­koi­ses­ti hen­gäs­tyt­tä­vis­sä me­kois­saan ja ul­jais­sa pu­vuis­saan kuin si­säi­ses­ti­kin tie­don ja yleis­si­vis­tyk­sen haa­li­joi­na. Myös reh­to­ri osal­taan iloit­see lah­joit­ta­es­saan maa­il­mal­le taas tä­nä­kin vuon­na lä­hes 200 rei­pas­ta klas­si­kan hen­gen ruu­mil­lis­tu­maa.

Mat­ka oppi­kir­jo­jen läpi ui­den, tu­hot­to­man pit­kien ruo­ka­jo­no­jen ku­lut­tua, kir­joi­tus­ten kaut­ta kou­ka­ten aina tä­hän la­kin alle saak­ka on ol­lut täyn­nä elä­mää: au­rin­koi­sia väli­tun­te­ja, pet­ty­myk­siä, hy­vää kou­lu­ruo­kaa, koe­viik­ko­jen erä­voit­to­ja ja sau­nan raik­kai­ta aa­mu­ja. Suu­rin osa on kii­ven­nyt täl­le ot­te­lu­voit­ta­jien vuo­ren­hui­pul­le kol­me vuot­ta, osa taas syys­tä tai toi­ses­ta nel­jä. Toi­sil­le mat­ka on ol­lut ke­vy­eh­kö, toi­sil­le ehkä hie­man ras­kaam­pi, mut­ta us­kon pu­hu­va­ni kaik­kien puo­les­ta osoit­ta­es­sa­ni kii­tol­li­suu­te­ni koh­ti kaik­kia tu­ke­na ol­lei­ta koti­jouk­ko­ja.

Äl­kää­kä sit­ten van­hem­mat var­sin­kaan nöy­ris­tel­kö yh­tään juh­la­paik­ko­jen kah­vi­pöy­dis­sä! Vaik­ka tämä on mei­dän päi­vä ja olem­me itse arvo­sa­nam­me an­sain­neet kuu­luu tuki­jouk­ko­jen ruu­an­lait­ta­jil­le, luku­rau­han var­je­li­joil­le, tsemp­pa­reil­le, auto­kus­keil­le ja hen­ki­sen tuen tar­jo­a­jil­le sii­vu kun­ni­aa ja ylis­tys­tä.

Tämä yli­op­pi­luus ei ole mi­kään it­ses­tään­sel­vyys, vaik­ka mei­tä va­jaat 30 000 vuo­des­sa kruu­na­taan­kin. Mut­ta vie­lä 50 vuot­ta sit­ten voi­tai­siin sen sa­noa ol­leen lä­hes poik­keus. Sii­tä mei­tä kun­ni­oit­ta­val­la läs­nä­o­lol­laan muis­tut­ta­vat juu­ri tuol­loin val­ko­lak­kin­sa ensi ker­taa pää­hän­sä ase­tel­leet Klas­si­kan rie­mu­yli­op­pi­laat. Teil­le tämä ti­lai­suus on var­mas­ti omal­la ta­val­laan nos­tal­gi­nen ko­ke­mus ja nä­et­te edes­sän­ne suku­pol­vien mit­tai­sen klas­si­kan yli­op­pi­lai­den jat­ku­mon kirk­kaan nyky­ti­lan.
Niin, to­si­aan.
Kir­kas nyky­tila.
Mut­ta min­ne­pä saam­me­kaan pei­li­ku­van li­säk­si syyt­tä­väl­lä sor­mel­la osoit­taa?
—
Kyl­lä se vaan tun­tuu ve­tä­vän tuon­ne sa­lin itä­nurk­kaan opet­ta­jia koh­ti vaik­ka kuin­ka tais­te­li­si vas­taan. Siel­tä ni­mit­täin huo­kuu aika älyt­tö­män ko­vaa osaa­mis­ta, ihail­ta­vaa ha­lua, hy­väl­lä ta­val­la höl­möä heit­täy­ty­mis­tä ja myös sitä tär­ke­ää vä­lit­tä­mis­tä. Iso kii­tos näis­tä vuo­sis­ta.
–
Opet­ta­jil­le täl­lä päi­väl­lä on eri­tyi­sen mer­kit­tä­vä roo­li. Tai ai­na­kin voi­sin ku­vi­tel­la, että nau­tit­te näh­des­sän­ne kär­si­väl­li­sen opet­ta­mi­sen­ne ja läs­nä­o­lon­ne to­del­la upon­neen ko­va­päi­sin­pään­kin hat­tu­pää­hän. Vä­hän kuin val­mis­tai­si huo­lel­la pa­pe­ri­len­no­kin, ja lo­pul­ta pääs­tä­es­sään sen len­toon oli­si sy­väs­ti iloi­nen sii­tä kuin­ka va­kaal­ta ja pit­käl­tä sen len­to näyt­tää­kään. Toki, sil­lä ero­tuk­sel­la että val­tio lo­pul­ta re­pii mei­dät vaik­ka kuin­ka ha­lu­ai­sit­te­kin mei­dän jää­vän tän­ne suo­jai­saan sa­ta­maan tei­dän rie­sak­sen­ne.

Mut­ta näi­den­kin ly­hyi­den vuo­sien jäl­keen us­kal­lan kyl­lä po­va­ta meil­le sitä va­kaa­ta ja pit­kää len­toa, niin pal­jon po­ten­ti­aa­lia olen Klas­si­kan käy­tä­vil­lä koh­dan­nut.

Vaik­ka me nuo­ret olem­me nyt vas­ta­val­mis­tu­nei­ta, ha­lu­ai­sin vält­tää vii­mei­seen asti sa­nan val­mis käyt­tä­mis­tä. Se tuo jo­ten­kin mie­lee­ni jä­mäh­dyk­sen, py­säh­ty­nei­syy­den, ke­hi­tys­kaa­ren lo­pun. On tot­ta kai to­det­ta­va, että olem­me val­mii­ta yli­oppi­lai­ta, lu­ki­o­ke­hi­tyk­sem­me vuo­ren­hui­pul­la. Ja niin, oli­si niin ko­vin help­poa ja ta­val­laan ih­mi­sel­le omi­nais­ta jää­dä täl­le vuo­ren­hui­pul­le is­tu­maan, ju­mah­taa tyy­ty­väi­se­nä it­seen­sä.

Täs­sä vai­hees­sa ha­lu­ai­sin lau­sua yh­den ai­hee­seen so­pi­van la­ti­nan­kie­li­sen sa­non­nan. En sik­si että se oli­si pa­kol­lis­ta tai odo­tet­tua vaan sik­si, että jo muu­ta­man vuo­den olen ko­ke­nut kiin­ty­mys­tä lau­see­seen si­säl­ty­vään aja­tuk­seen. Mi­nun tie­tä­myk­see­ni tämä len­tä­vä lau­sah­dus on kul­keu­tu­nut 48 vuot­ta sit­ten täs­tä sa­mai­ses­ta opin­ah­jos­ta val­mis­tu­neen uk­ki­ni ker­to­ma­na ja sama teks­ti on myös kai­ver­ret­tu­na hä­nen vuo­si­kurs­sin­sa -59 luok­ka­sor­muk­seen.

Ja voin to­dis­taa, että lau­se pi­tää ihan kir­jai­mel­li­ses­ti paik­kaan­sa, ku­ten voi­vat he kaik­ki muut­kin lu­kui­sat, jot­ka ovat ma­ka­roo­ni­laa­tik­ko­päi­vä­nä ek­sy­neet ilta­päi­vä­tun­nik­si ruo­ka­le­vol­le ma­te­ma­tii­kan luok­kaan.

No joo, lau­seel­la on myös hy­vin vah­va sym­bo­li­nen sa­no­ma: Lii­an tyy­ty­väi­nen ih­mi­nen ei pyri ke­hit­ty­mään. Täy­sin tyy­ty­väi­nen ih­mi­nen ei ha­lua eteen­päin, ei ase­ta uu­sia ta­voit­tei­ta, ei haa­vei­le kor­ke­am­mis­ta vuo­ren­hui­puis­ta. Ja nyt, täl­lä kriit­ti­sel­lä het­kel­lä kun olem­me rau­kei­ta ja it­sem­me voit­ta­nei­ta, mei­dän tu­lee tä­nään naut­tia täy­sil­lä, mut­ta jo huo­men­na unel­moi­da, ett­emme vain jäi­si pai­kal­leen. Unel­mas­ta tai ta­voit­tees­ta toi­seen on näet pal­jon hel­pom­paa jat­kaa, kun ei py­säh­dy sii­nä vä­lis­sä. Eikä nii­den kaik­kien ta­voit­tei­den tar­vit­se mis­sään ni­mes­sä olla neu­lo­mi­sen op­pi­mis­ta tai kir­jan lu­ke­mis­ta suu­rem­pia. Kun­han ham­paan­ko­los­sa on aina jo­tain min­kä saa­vut­ta­mi­nen saa si­nut tun­te­maan, että elä­mä on teh­ty mi­nun voi­tet­ta­vak­se­ni.

Kii­tos Klas­sik­ka, an­noit kaik­ke­si— lo­put minä otin.