Metsä

Ju­lia Pa­ka­ri­nen 11D

Kaik­ki­al­la ym­pä­ril­lä­ni nä­kyi syk­syi­sen met­sän väri­lois­toa. Sen jy­ke­vät ja sy­vään juur­tu­neet puut suo­ja­si­vat sen asuk­ke­ja kyl­mäl­tä ja pa­hal­ta maa­il­mal­ta. Joka puo­lel­la nä­kyi eri­vä­ri­siä leh­tiä, joi­den kir­kas väri häi­käi­si sil­miä. Siel­lä tääl­lä nä­kyi pie­niä merk­ke­jä lenk­kei­li­jöi­den tuho­töis­tä: tu­pa­kan­tump­pe­ja, kark­ki­pa­pe­rei­ta ja kai­ken­nä­köis­tä muu­ta ros­kaa. Sil­ti se ei pi­lan­nut pai­kan koko­nais­ku­vaa, vaan kat­se kiin­nit­tyi hel­pos­ti har­vi­nai­sen sel­kei­siin pol­kui­hin ja veh­rei­siin kas­vei­hin.

Sa­moil­tu­a­ni het­ken ai­kaa py­säh­dyin jär­kyt­ty­nee­nä pai­koil­le­ni tui­jot­ta­en mus­taan pi­mey­teen. Edes­sä­ni oli syvä kui­lu, joka kut­sui si­sim­pään­sä upot­ta­va­na ja synk­kä­nä. Seu­raa­va maa­länt­ti oli mo­nen mo­ni­tui­sen met­rin pääs­sä, eikä min­kään­lais­ta pol­kua ol­lut. Ei min­kään­lais­ta kei­noa pääs­tä sen ylit­se.

Oli­sin voi­nut kään­tyä ta­kai­sin ja kier­tää mo­nen mut­kan kaut­ta ko­tii­ni, mut­ta se ei ol­lut luon­teel­le­ni omi­nais­ta. Suh­teel­li­sen vä­häi­set aivo­so­lu­ni al­koi­vat oi­tis he­rä­tä hor­rok­ses­taan miet­ties­sä­ni rat­kai­sua. Va­li­tet­ta­vas­ti pai­kal­la ei ol­lut ke­tään muu­ta, jon­ka kans­sa oli­sin voi­nut ja­kaa tä­män aivo­rii­hen, mut­ta se ei mi­nua lan­nis­ta­nut: kuka tie­si, ehkä täs­sä voi­si olla suu­ren seik­kai­lun ai­nek­sia! Olin­han minä ol­lut nuo­re­na tyt­tö­nä par­ti­os­sa­kin.

Het­ken mie­tit­ty­ä­ni aloin pen­koa tas­ku­ja­ni, ja iäs­tä­ni huo­li­mat­ta hih­kai­sin lap­sen­o­mai­sel­la rie­mul­la tun­ties­sa­ni van­han ret­ki­puu­kon tas­kus­sa­ni. Ken­ties pys­tyi­sin veis­tä­mään sil­lä jo­tain. Aloin ke­rää­mään ohui­ta ri­su­ja au­ki­on lai­taan pie­nek­si ka­sak­si. Se oli erit­täin pit­kä­pii­mäis­tä ja vaa­ti­vaa puu­haa, ja en­nen pit­kää kä­te­ni oli­vat ai­van ha­poil­la. Pää­tin pal­ki­ta it­se­ä­ni pie­nel­lä tauol­la ja pa­la­sin ta­kai­sin sa­maa reit­tiä, jota olin tul­lut­kin. Ilta­päi­vän au­rin­gon­sä­teet lei­kit­te­li­vät pui­den ok­sil­la lä­het­tä­en sä­tei­tä nii­den läpi. Myös tuu­li oli puo­lel­la­ni: ei ol­lut pel­koa sii­tä, että sen lem­pe­ät hen­käyk­set voi­si­vat kaa­taa tar­koin ko­ko­a­ma­ni ka­san.

Kuin ti­lauk­ses­ta löy­sin pui­den kes­kel­tä pie­nen au­ki­on, jon­ka kes­kel­lä nö­köt­ti sam­mu­nut nuo­tio. Sen vie­res­sä oli pie­ni kasa käyt­tä­mät­tö­miä hal­ko­ja, jot­ka tun­tui­vat mel­kein odot­ta­neen, että joku käyt­täi­si nii­tä hy­väk­seen. Kan­noin nii­tä oman haas­tee­ni luok­se ja aloin pie­ni syyl­li­syy­den­tun­ne rin­nas­sa­ni vuol­la niis­tä hie­man pak­sum­pia pök­ke­löi­tä hin­te­lien ok­sie­ni seu­rak­si: Kai äiti­maa mi­nul­le tä­män ker­ran an­tai­si an­teek­si?

Ma­te­maat­ti­set lah­ja­ni jou­tui­vat ko­val­le ko­e­tuk­sel­le yrit­tä­es­sä­ni mit­tail­la, kuin­ka pal­jon puu­ta vas­ta­ran­nal­le tar­vit­tai­siin. Pik­ku­hil­jaa kui­ten­kin ta­ju­sin, että edes­sä­ni oli­si vie­lä suu­rem­pi on­gel­ma: kuin­ka sai­sin pök­ke­lö­ni kiin­nit­ty­mään toi­siin­sa?

Kä­te­ni kai­vau­tui­vat taas vais­to­mai­ses­ti tas­kui­hi­ni rat­kai­sua et­sis­kel­len. Kun se ei tuot­ta­nut tu­los­ta, nos­tin lau­kun olal­ta­ni ja kur­kis­tin sen si­sään. Hius­pin­nit…hyö­dyl­li­siä kyl­lä, mut­ta tus­kin ko­vin hyö­dyn­net­tä­viä tä­hän ti­lan­tee­seen. Kurk­ku­pas­til­le­ja, nenä­lii­no­ja…mut­ta sit­ten löy­tyi jo­tain! Vaa­le­an­pu­nai­nen puru­kumi­pa­ket­ti suo­ras­taan lois­ti kirk­kaa­na tum­maa nah­kaa vas­ten ja vai­kut­ti lu­paa­val­ta vaih­to­eh­dol­ta täyt­tä­mään teh­tä­vän.

Pomp­pa­sin ylös ja me­nin ke­rää­mään pak­su­ja ruo­ho­tuk­ko­ja ja lei­nik­ke­jä te­ke­lee­ni si­to­mi­sek­si. Mut­ta kaik­ki ei vie­lä­kään ol­lut täy­sin koh­dal­laan. Tar­vit­sin li­sää puu­ta, mitä ta­han­sa ma­te­ri­aa­lia, jol­la tämä apu­vä­li­ne saa­tai­siin kun­toon. Sa­moi­lin met­säs­sä ok­sia vuol­len, kun­nes kom­pas­tuin juu­rak­koon ja olin vä­häl­lä me­net­tää tasa­pai­no­ni. Tum­man maan alta pil­kis­ti jo­tain val­ke­aa, ja tar­tuin sii­hen lu­jas­ti. Se oli kumi­nau­ha, jon­ka joku in­no­kas lenk­kei­li­jä oli var­mas­ti haja­mie­li­syy­des­sään pu­dot­ta­nut. Mi­nul­le se oli pis­te iin pääl­le, asia joka kruu­nai­si työ­ni.

Kuin nuo­ri var­sa lauk­ka­sin ta­kai­sin työ­pis­teel­le­ni ja jat­koin puur­ta­mis­ta. Kiin­ni­tin puun­ok­sia toi­siin­sa puru­ku­min pa­la­sil­la ja ni­doin nii­tä yh­teen lil­joil­la ja kumi­nau­hal­la. Päi­vä vaih­tui pian il­taa koh­ti, mut­ta en edes huo­man­nut sitä to­hi­nal­ta­ni. Täl­lais­ta kiin­to­pis­tet­tä, pää­mää­rää, mi­nul­la ei ol­lut pit­kään ai­kaan ol­lut, ja se sai mi­nut tun­te­maan kuin uu­des­ti syn­ty­neek­si. Vaik­ka kä­si­ä­ni sär­ki, ja ne va­lit­ti­vat ki­vus­ta, en luo­vut­ta­nut. En edes le­vän­nyt.

Aa­mun sa­ras­ta­es­sa olin täy­sin he­reil­lä ja kat­se­lin yl­pe­ä­nä urak­ka­ni tu­los­ta. Pit­kä ja pak­su kei­häs, joka kii­dät­täi­si mi­nut tuon rot­kon yli. Nou­sin ylös, ar­vi­oin mat­kan, pon­kai­sin ke­pin avul­la ylös­päin…

Huu­sin ää­neen rie­mus­ta tun­ties­sa­ni ke­ho­ni nyt­käh­tä­vän irti pai­no­voi­man ra­jas­ta. Täl­tä sii­tä len­tä­jäs­tä – mikä hä­nen ni­men­sä sit­ten oli­kaan…ai niin, Juri Ga­ga­rin! – Juri Ga­ga­ri­nis­ta oli var­mas­ti tun­tu­nut hä­nen len­tä­es­sään ava­ruu­teen en­sim­mäis­tä ker­taa. Tun­tui kuin oli­sin len­tä­nyt ajas­sa taak­se­päin, hal­ki men­nei­den vuo­si­sa­to­jen, jol­loin tek­ni­set lait­teet oli­vat vain ab­sur­di toi­ve ja ky­pä­rä­päi­set san­ka­rit oli­vat tais­tel­leet maa­il­mam­me pe­las­tu­mi­sen puo­les­ta. Lin­nut len­te­li­vät taka­pe­rin kul­jet­ta­en mi­nua maa­il­mo­jen vä­lis­sä ja au­rin­ko tun­tui pais­ta­van si­ni­se­nä hoh­tee­na pil­vien läpi. Met­sä vas­taan­otti mi­nut osak­si it­se­ään ja puun ok­sat tun­tui­vat ta­put­ta­van suo­ri­tuk­sel­le­ni. Mi­nul­le ei voi­si käy­dä pa­has­ti ja pys­tyin luot­ta­maan sii­hen täy­del­li­ses­ti koko van­hal­la sy­dä­mel­lä­ni: tu­han­net nä­ky­mät­tö­mät te­räs­vai­je­rit pi­ti­vät mi­nua pai­kal­laan len­tä­es­sä­ni, ja niin hau­raal­ta vai­kut­ta­nut te­ke­lee­ni oli pal­vel­lut tar­koi­tus­taan täy­del­li­ses­ti. Täl­lä ker­to­muk­sel­la voi­sin lyö­dä luun kurk­kuun niil­le sai­raa­lan nuo­ril­le opis­ke­li­joil­le, jot­ka oli­vat en­nus­ta­neet mi­nul­le ly­hyt­tä elin­ai­kaa ja sai­raa­la­pu­sa­koi­ta. Ei ol­lut huo­lia eikä mur­hei­ta, vain met­sä, minä itse ja kirk­kai­ta, sel­kei­tä vä­re­jä. Kris­tal­lin­kir­kas­ta ja purs­kah­te­le­vaa elä­mää.