Rajalla

Sii­ri Jääs­ke­läi­nen

Kyy­hö­tän hil­jaa käy­tä­vän pääs­sä, kau­ka­na il­jet­tä­väs­tä huo­nees­ta­ni. Tui­jo­tan kä­si­ä­ni. Ne näyt­tä­vät syn­kil­tä, vaik­ka ovat­kin ve­ren­pu­nai­set. Koko maa­il­ma tun­tuu pi­me­äm­mäl­tä kuin kos­kaan en­nen. Pit­kän val­koi­sen käy­tä­vän pääs­tä kuu­luu as­ke­lia, mut­ta ku­kaan ei löy­täi­si mi­nua, vaik­ka löy­tä­mi­nen vaa­ti­si­kin vain jäl­kie­ni seu­raa­mis­ta. Ku­kaan ei eh­ti­si löy­tää mi­nua en­nen kuin maa­il­ma­ni kaa­tuu ja var­jot, syn­kät tun­teet, val­taa­vat kai­ken al­leen. Nä­en­kö­hän Ju­ma­lan?

Juok­sin pal­jain ja­loin nur­mi­kol­la kel­tai­nen kesä­le­nin­ki pääl­lä­ni. Tuu­li tart­tui hiuk­sii­ni ja tun­sin ole­va­ni va­paa. Nur­mik­koa ja kor­ke­aa hei­nää oli sil­män­kan­ta­mat­to­miin, olin on­ne­ni kuk­ku­loil­la. Juok­sin ran­taan ja hul­jut­te­lin var­pai­ta­ni ran­ta­ve­des­sä. Se tun­tui hy­väl­le, vesi oli mu­ka­van vil­poi­saa au­rin­gon paah­ta­es­sa olka­päi­tä­ni. Ku­kaan ei kos­kaan sai­si ha­kea mi­nua tääl­tä pois, elä­mä on täy­del­lis­tä. Lai­tu­rin no­kas­ta avau­tui upein mai­se­ma kos­kaan. Au­rin­ko pais­toi met­sän ta­kaa, jär­vi lai­neh­ti hil­jaa lip­lat­ta­en ja kais­lat su­hi­si­vat. Mi­nun ei tar­vin­nut ku­vi­tel­la it­se­ä­ni yh­tään sen pa­rem­paan paik­kaan, sel­lais­ta ei oli­si. Las­kin jal­ka­ni lai­tu­ril­ta ve­teen ja an­noin it­sel­le­ni lu­van al­kaa maa­ta lai­tu­ril­le le­vi­te­tyl­lä vil­til­lä. Tun­sin it­se­ni une­li­aak­si, mut­ta sa­mal­la on­nel­li­sem­mak­si kuin kos­kaan en­nen. Sul­jin sil­mä­ni ja nuuh­kin il­maa. Il­mas­sa tuok­sui kesä­au­rin­ko, vii­leä vesi ja lai­tu­rin van­hat puut.

Mi­nuun sat­tuu ta­val­la, jol­la en kos­kaan en­nen ole sur­rut. Sil­mä­ni al­ka­vat kim­mel­tää, heik­kou­te­ni är­syt­tää mi­nua. Vih­doin vesi­pi­sa­ra ti­pah­taa sil­mis­tä­ni ja kas­te­lee pai­ta­ni. Kat­sah­dan alas. Ku­kaan ei voi­si näyt­tää kau­niil­ta näis­sä ryy­syis­sä. Ei edes Miss Uni­ver­sum, vaik­ka olen pal­jon hän­tä­kin lai­hem­pi. Ei täl­lai­nen laa­tik­ko­pai­ta näyt­täi­si ke­nen­kään muo­to­ja, oli sen si­säl­lä kuka vain. Täl­lai­sis­sa pai­dois­sa ei vain kul­ke­nut muut kuin minä ja sai­raat van­huk­set. Tai sil­tä se ai­na­kin tun­tui, en ol­lut kos­kaan näh­nyt pit­kil­lä val­koi­sil­la käy­tä­vil­lä mui­ta ikäi­si­ä­ni. Ja jopa ne van­huk­set näyt­ti­vät kau­niim­mil­ta kuin minä pai­dois­saan. Minä olen vain ar­vil­la ole­va luu­kasa, en edes ih­mi­nen. Mi­hin olen­kaan it­se­ni aja­nut?

Mis­sään ei ole enää mi­tään jär­keä. Kaik­ki su­me­nee, ei­vät­kä edes kä­te­ni näy­tä enää sel­keil­tä kyy­nel­ten se­as­sa. Kaik­ki tuh­raan­tuu, va­lot­kin ovat vain suu­ria ym­py­röi­tä, jois­ta puo­let on har­haa. Ku­kaan ei kui­ten­kaan kuu­li­si mi­nua, tur­ha yrit­tää huu­taa apua. Ka­tu­mus­kaan ei auta enää. Sei­nään no­ja­ten ka­pu­an ja­loil­le­ni, kaik­ki tun­tuu tuli­kuu­mal­ta kyl­mää ke­ho­a­ni vas­ten. Läm­pö pa­ke­nee pois si­säl­tä­ni, olo­ni on voi­ma­ton. Ke­ho­ni on lii­an vä­sy­nyt kan­ta­maan mi­nua enää. Vaat­tee­ni ovat jo tah­riin­tu­neet. Pe­las­tus­ta oli­si lii­an myö­häis­tä anoa, elo­kuva pyö­rii jo sil­mis­sä­ni. Lap­suus. Nuo­ruus. Ai­kui­suus, jota en kos­kaan ko­ki­si. Ah­dis­tus ja pa­niik­ki al­ka­vat val­la­ta ke­ho­a­ni ja miel­tä­ni. Tun­nen lat­ti­an tu­le­van äkis­ti pääl­le­ni. Huu­dan. Tai tai­sin vain pi­hah­taa. Aa­vis­tin jon­kun tun­te­neen, ett­ei mi­nua pian enää ole. Käy­tä­vän pääs­tä kuu­lui jok­su­as­ke­lei­ta.

Huo­ma­sin ve­des­sä lum­peen­ku­kan. Se oli kau­nis. Kau­em­pa­na oli jout­sen­pari. Au­rin­ko las­ki jout­se­nien taa, pian niis­tä nä­kyi enää vain sil­hu­et­ti au­rin­gon maa­la­tes­sa jär­ven­pin­taa. Näky oli kau­nein kos­kaan. Hil­jai­suu­des­sa nou­sin ylös ja vil­kai­sin vie­lä ran­taa ja kau­kais­ta ho­ri­sont­tia en­nen kuin läh­ti­sin ta­kai­sin lo­put­to­mal­ta tun­tu­vil­le nur­mi­koil­le, ko­tiin.

Ju­ma­lan kas­vot.