Surullinen koomikko

Tomi Nis­si­nen

Oli­pa ker­ran koo­mik­ko, kaik­kien mie­les­tä haus­ka mies, joka le­vit­ti iloa kaik­ki­al­le ym­pä­ril­leen. Hän esiin­tyi maan hie­noim­mil­la te­at­te­reil­la ja la­voil­la, oli ri­kas, suo­sit­tu ja kan­san ylis­tä­mä. Koo­mi­kol­la oli vain yksi pul­ma: Hän oli itse su­rul­li­nen. Hän oli pie­ne­nä aina naut­ti­nut, kun sai ih­mi­set hy­myi­le­mään, ki­kat­ta­maan, hö­ri­se­mään ja nau­ra­maan niin että vat­sa­li­hak­set tun­tui­vat re­pei­le­vän. Koo­mik­ko ei kos­kaan pys­ty­nyt ot­ta­maan opin­to­jaan va­ka­vas­ti, jo­ten hän jät­ti kou­lut kes­ken ja aloit­ti uran­sa kier­tä­vä­nä esiin­ty­jä­nä. Hän tuli pian kuu­lui­sak­si koti­kau­pun­gis­saan, ja pal­kat­tiin esiin­ty­mään kai­ken­lai­siin juh­liin ja ti­lai­suuk­siin. Koo­mik­ko oli to­del­la tyy­ty­väi­nen elä­mään­sä, kun sai aluk­si esiin­tyä kym­me­nil­le, sit­ten sa­doil­le ja lo­pul­ta tu­hat­päi­sil­le kan­san­jou­koil­le, ja hän nau­rat­ti aina kaik­kia.

Ajan ku­lu­es­sa koo­mi­kol­le kui­ten­kin tuli on­gel­ma. Hän ei enää kek­si­nyt uu­sia jut­tu­ja. Kun nau­rat­ta­mis­ta al­koi teh­dä enem­män ja enem­män elan­nok­seen, eikä vain omak­si hu­vik­si, niin koo­mi­kon luo­vuus kuo­li. Hän piti joka ilta joka kau­pun­gis­sa sa­man show’n, ei­vät­kä hä­nen vit­sin­sä ol­leet enää hä­nes­tä yh­tään haus­ko­ja. Ylei­sö kyl­lä nau­roi ja rä­kät­ti niin että kon­sert­ti­sa­lit ja aree­nat oli­vat rat­ke­ta lii­tok­sis­taan, mut­ta koo­mik­ko itse ei enää naut­ti­nut esiin­ty­mi­ses­tä. Hän ikä­vys­tyi pa­hoin, ja kun ei kek­si­nyt enää ai­nut­ta­kaan uut­ta jut­tua, hän tuli hy­vin su­rul­li­sek­si. Keik­ko­ja oli va­rat­tu vie­lä vuo­den lop­puun, ja ra­haa oli tu­los­sa jäl­leen bus­si­las­teit­tain, mut­ta koo­mik­ko ei osan­nut kuin sur­ra. Erää­nä päi­vä­nä hän sit­ten ker­toi erään esi­tyk­sen ai­ka­na ylei­söl­le lo­pet­ta­van­sa uran­sa, kos­ka koo­mik­ko­na ole­mi­ses­sa ei ole enää mi­tään haus­kaa. Ylei­sö nau­roi täl­le­kin, ja koo­mik­ko kä­ve­li la­val­ta sil­mi­ään pyyh­kien. Ku­kaan ei ot­ta­nut va­ka­vas­ti mi­tään mitä hän sa­noi, kun hän oli niin pit­kään vain ker­to­nut vit­se­jä ja haus­kuut­ta­nut.

Lo­pe­tet­tu­aan koo­mik­ko ei tien­nyt mitä teh­dä. Hä­nel­lä ei ol­lut pä­te­vyyt­tä mi­hin­kään ”oi­ke­aan” am­mat­tiin, eikä hän tien­nyt yh­tään alaa jol­le ha­lu­ai­si läh­teä opis­ke­le­maan. Hän ma­koi­li ylel­li­ses­sä ko­dis­saan de­sign-huo­ne­ka­lu­jen ja uu­sim­man elekt­ro­nii­kan ym­pä­röi­mä­nä, eikä hä­nel­lä ol­lut vie­lä pit­kään ai­kaan tie­dos­sa ta­lou­del­lis­ta ah­din­koa, mut­ta koo­mik­ko ei ha­lun­nut vain jää­dä ko­tiin ja olla te­ke­mät­tä elä­mäl­lään mi­tään. Hän kai­pa­si te­ke­mis­tä, ja hän kai­pa­si sitä tun­net­ta, jon­ka ai­koi­naan sai kun ih­mi­set nau­roi­vat hä­nen ju­tuil­leen. Hän miet­ti ja miet­ti, kun­nes erää­nä päi­vä­nä pu­he­lin soi. Koo­mik­ko vas­ta­si, ja soit­ta­ja esit­täy­tyi Hel­sin­gin las­ten­kli­ni­kan syö­pä­o­sas­tol­la työs­ken­te­le­väk­si hoi­ta­jak­si. Hoi­ta­ja ker­toi koo­mi­kol­le, että mo­net lap­set osas­tol­la oli­vat hä­nen suu­ria fa­ne­jaan, ja he oli­vat ol­leet hy­vin su­rul­li­sia kuul­les­saan hä­nen lo­pet­ta­van. Sen ta­kia hoi­ta­ja tie­dus­te­li, voi­si­ko koo­mik­ko teh­dä vie­lä yh­den show’n las­ten syö­pä­o­sas­tol­la, näi­den pien­ten ih­mis­ten hy­väk­si. Koo­mik­ko lii­kut­tui pyyn­nös­tä ko­vas­ti, ja lu­pa­si tul­la esiin­ty­mään, vie­lä­pä täy­sin il­man kor­vaus­ta.

Kun koo­mik­ko sit­ten al­koi suun­ni­tel­la esi­tys­tä, oli kuin valo oli­si syt­ty­nyt hä­nen pääs­sään. Aja­tus al­koi vir­ra­ta, ja van­ho­jen jut­tu­jen li­säk­si syn­tyi pal­jon uut­ta, hy­ker­ryt­tä­vää ma­te­ri­aa­lia. Koo­mik­ko nau­roi it­se­kin mo­net ker­rat oi­val­luk­sil­leen. Kun hän sit­ten saa­pui osas­tol­le, ja näki kym­me­nien, hei­ve­röis­ten mut­ta hy­myi­le­vien ja ää­rim­mäi­sen in­nos­tu­nei­den las­ten ko­koon­tu­neen hän­tä kuu­le­maan, hä­nen oli vai­kea pi­dät­tää kyy­ne­lei­tä. Hän kui­ten­kin aloit­ti show’n, heit­ti läp­pää sääs­tä, täs­tä ja tuos­ta, soit­ti pari koo­mis­ta ki­pa­let­ta, ja ker­toi mik­si mum­mot kä­ve­li­vät tien yli. Lap­set ki­kat­ti­vat ja hö­röt­ti­vät, ne jot­ka is­tui­vat, ei­vät py­sy­neet tuo­leis­saan, ja lat­ti­al­la ei mei­nan­nut riit­tää tila kai­kil­le siel­lä pyö­ri­vil­le. Hoi­ta­jat­kin nau­roi­vat mu­ka­na, ja yksi sa­noi, ett­ei töis­sä ole kos­kaan ol­lut näin haus­kaa.

Kaik­kein haus­kin­ta oli kui­ten­kin koo­mi­kol­la it­sel­lään. Kun hän näki mi­ten hä­nen jut­tun­sa vai­kut­ti­vat lap­siin, joi­den elä­mä muu­ten on rank­kaa ja ken­ties lii­an pian päät­ty­vää, hän tuli suun­nat­to­man on­nel­li­sek­si. Hän oli aina ai­em­min aja­tel­lut, että elä­mäs­sä tär­kein­tä on ter­veys, mut­ta nyt kun hän näki niin val­ta­van ilon näi­den sai­rai­den las­ten kas­voil­la, hän pää­tyi sii­hen, että elä­mäs­sä tär­kein­tä on­kin on­nel­li­suus. Esi­tyk­sen jäl­keen koo­mik­ko kiit­ti ylei­söä ja hoi­ta­jia, ja tie­si tis­mal­leen mitä ha­lu­aa al­kaa te­ke­mään. Hän al­koi te­at­te­rien ja kon­sert­ti­sa­lien si­jaan kier­tää maan las­ten­sai­raa­lo­ja ja psy­ki­at­ri­sia osas­to­ja, van­hain­ko­te­ja ja va­ka­vas­ti sai­rai­den hoi­to­paik­ko­ja. Kos­ka hän oli ai­em­mil­la kier­tu­eil­laan ri­kas­tu­nut aika mer­kit­tä­väs­ti, ei hän suos­tu­nut ot­ta­maan esi­tyk­sis­tään suu­ria kor­vauk­sia. Koo­mik­ko esiin­tyi täst­edes vain esiin­ty­mi­sen rie­mus­ta, ih­mi­sil­le jot­ka eri­tyi­ses­ti kai­paa­vat iloa elä­mään­sä, eikä ol­lut enää ol­len­kaan su­rul­li­nen.