Koskettavaa luettavaa jouluksi tai joulun jälkeen: Iliaan näkökulma itkettää ja ihastuttaa

Kuva: Pinja Pasanen

Madeline Millerin romaani Akhilleen laulu (2012) on tarina jumalista, kuninkaista, kuolemattomasta maineesta ja ihmissydämestä. Teos on vuoden 2012 Orange Prize-palkinnon voittaja. Millerin romaanin kertomuksen taustalla on Homeroksen antiikin ajan teos Ilias. Millerin tarina ei ole kuitenkaan sotakertomus, vaan pikemminkin kasvutarina; pienestä epävarmasta pojasta kasvaa rohkea, uljas ja jalo nuori mies. Jumalattaren ja kuninkaan poika, paras soturi, jota maa päällään kantaa. Akhilleen taru on tunnettu. Tämä kertomus on kuitenkin tuntematon. Akhilleen taru uudessa muodossa ja toisen henkilön näkökulmasta on kiinnostava ja totinen, mutta samalla ihmeellinen ja sykähdyttävä. Kuinka moni tiesikään kuka vaikutti suuren soturin taustalla. Millerin näkökulma on oivaltava ja kiehtova. Tarina, jonka kertojana ei olekaan sankari itse. 

Millerin tyyli kirjoittaa tuo tekstin uudella tavalla henkiin. Runollinen kirjoitustyyli sekoitettuna mytologisiin faktoihin ja yksityiskohtiin teki kertomuksesta enemmänkin kuin vain tarinan. Kirjasta muodostui eeppinen matka. Runollisuus korosti myös hahmojen asemaa. ”Sitten, juuri kun Odysseus liikahti puuttuakseen tilanteeseen, Akhilleus puhui. ’Olen Akhilleus, Peleuksen poika ja jumalallista syntyperää, kreikkalaisista parhain’, hän sanoi ’Olen tullut tuomaan sinulle voiton’”. Kirja on suurieleinen ja puhutteleva. Henkilöillä on aina syy sanoihinsa ja tekoihinsa. He harkitsevat eivätkä toimi ilman perusteita. Tarinan henkilöt ovat kunnollisia, niin hyvikset kuin pahiksetkin. ”Jälkeenpäin, Agamemnonin kysyessä miksei Akhilleus haastanut Troijan prinssiä, hän hymyili kaikkein raivostuttavinta viatonta hymyään. ’Mitä pahaa Hektor on minulle tehnyt’”. 

Suurin teema teoksessa oli rakkaus. Vaikka kirja lajiltaan lajitellaan historiallisiin romaaneihin, mitä se onkin, on tarinan keskiössä kuitenkin kahden ihmisen välinen rakkaus. Eniten ihastuin siihen, kuinka kirjailija onnistui välittämään Akhilleuksen ja Patrokleen suhteen lukijalle. Vaikka Miller ei koskaan mennyt yksityiskohtiin eikä koskaan kirjoittanut hahmojen välille keskustelua, jossa he sanovat rakastavansa toisiaan, tunne oli koko ajan läsnä kirjan sivuilla. ”Auringonnousu valo hiipi teltan ovikankaan raosta. Tuli valoisampaa. Näin hetken, jona hän heräsi ja tunnisti minut. Liu’uimme toisiamme vasten hakien polkuja, joita olimme kulkeneet niin monta kertaa aikaisemminkin emmekä kuitenkaan koskaan kyllästyneet”. Tunne välittyi jokaisesta Akhilleuksen ja Patrokleen hetkestä, jossa he olivat yhdessä. Ne hetket olivat kirjan parasta antia, niin haavoittuvaisia ja aitoja. Ainoa toive oli, että he saisivat oman happily ever after-loppunsa. Kirja kosketti. Sen tarina on hyvin kaunis. 

Akhilleen laulu eroaa hyvinkin paljon muista lukemistani kirjoista. Suurin ero on kertomuksen taustan vaikutusta. En ole ennen lukenut mitään näin vanhaan tekstiin perustuvaa teosta. Vaikka romaani on 2010-luvulla julkaistu, se huokuu muinaista aikaa ja taruja. Kirjailijan runollinen tyyli poikkeaa hyvin paljon muista. Tekstin tyylistä tuli mieleen J.R.R Tolkienin Taru Sormusten Herrasta-trilogia, joka julkaistiin 1950-luvulla sekä Hobitti eli sinne ja takaisin, joka ilmestyi jo vuonna 1937. Suurin osa muista lukemistani teoksista on 2000-luvun kirjoja. Millerin romaanista löytyy myös muita kirjailijoita enemmän nykyaikaan sidoksissa olevia teemoja. Kirja käsittelee muinaisen Kreikan Troijan ja Spartan välistä sotaa ja sodan aikana tapahtuvia tekoja ja vääryyksiäkin. Lisäksi naisen asema ja tahto sen parantamiseen nousee myös kirjan sivuilta. Yksi puhuttavimmista aiheista, johon maailmalla suhtaudutaan hyvin eri tavoin, on samaa sukupuolta olevien romanttiset suhteet. Myös Miller tuo teoksessaan esiin tämän ongelman. Akhilleus ja Patrokles eivät voi julkisesti olla yhdessä. Muiden silmissä he ovat parhaita ystäviä, mutta kahden kesken heidän välillään on paljon muutakin. Yhteiskunnan normien mukaan he eivät voi sitä julkisesti näyttää. Kertomuksessa Patrokles pohtii juuri tätä ongelmaa. 

Onko mahdollista sanoa, että Akhilleen laulu oli kaunis tarina? Koska sitä se oli. Ensimmäinen kirja koskaan, josta ensimmäiseksi tuli mieleen sana kaunis. Kertomuksessa on paljon henkilöitä, tunteita ja ulottuvuuksia, jotka nivoutuvat yhteen kauniiksi kokonaisuudeksi. Romanttisen kirjallisuuden ystäville vahva suositus. Millerin teos kyllä poikkeaa tavanomaisen romanttisesta kirjasta, mutta tuo romantiikkaan uuden näkökulman. Kirja sopii monelle lukioikäisestä ylöspäin. Parhaan lukukokemuksen saadakseen tulee osata tulkita tekstin hienovaraisia vertauksia ja viittauksia. Kun ne ymmärtää, avain muinaisen Kreikan tarujen saloihin on valmis.