Netflixin vanki

Kuva: Kiia Kettunen

”Pandemia ei tehnytkään meistä kotieläimiä”, väittää Pekka Torvisen artikkeli ”Pandemia ei tehnytkään meistä kotieläimiä, ja nyt Netflix on romahtanut,” (HS 23.5.2022) jo heti ensimmäisessä virkkeessä. Vai tekikö, sillä katsoessani itse aikaa, joka kuluu suoratoistopalveluissa, huomaan varsinkin Netflixin käytön kasvaneen valtavasti pandemian alkuaikana. Ennen pandemiaa vietin aikaa Netflixissä vain viikonloppuisin illalla yhdessä perheen kanssa. Nyt se kuitenkin tuntuu olevan jo keino paeta arkea jokapäiväisessä toiminnassa. Arjen tuntuessa raskaalle, läppärin kansi aukeaa melko vaivattomasti. Netflixin logon auetessa näkyviin, mieli tuntuu saavan jotakin muuta ajateltavaa. Tarjonta on valtava, ja siinä hetkessä hankalimmalle päätökselle päivän aikana tuntuu se, kun pitää valita mitä katsoisi. Kun valinnan saa tehtyä pienen harkinnan jälkeen, tuntuu kaikki muu unohtuvan. Se on juurikin sitä, mikä televisiosarjoissa kiehtoo. Pandemia vain nopeutti riippuvaisuutta tähän.

Ennen pandemiaa monet nuoret viettivät aikaa yhdessä tehden kukin mieleisiä asioitaan. Pandemian alettua ihmisten jouduttua jäämään kotiin, ei nuoretkaan päässeet viettämään aikaa yhdessä. Päivisin, kun koulutyöt oli tehty, aloin katsomaan Netflixiä. Kirjojen tilalle tuli sen kevään aikana audiovisuaalinen kerronta eli sarjat ja elokuvat, joista varsinkin sarjat. Niiden perinteisen draamankaaren rikkominen sai kiinnostuksen heräämään, kun taas elokuvat tuntuivat noudattavan aina samaa draamankaarta. Kun koko ensimmäinen koronakevät totuttiin tällaiseen ajatukseen, että vapaa-ajalla ei ole muuta tekemistä harrastustenkin jäätyä tauolle, alkoi siitä tulla jo jonkunlainen tapa. Kun harrastustoiminta alkoi taas pyörimään, monet nuoret olivat jo koukussa. Moni lopetti harrastuksensa, sillä tuntui, ettei koululle ja kavereille jäänyt riittävästi aikaa. Oikeasti se aika kului televisiosarjojen parissa, mutta sitä ei vaan silloin tajunnut.

Koska Netflix korvaa helposti esimerkiksi koulutyöt, heikkenee samalla keskittymiskyky. Kun arjessa tulee hetki, että ei jaksaisi, korvautuu se useimmiten Netflixin tai muun suoratoistopalvelun tuijottamisella. Sarjojen ollessa pitkiä ja jaksojen ollessa lyhyitä, sopivat ne hyvin arjen pieniinkin koloihin. 20 minuutin jakson katsoo vaikka bussissa matkalla kotiin. Kun pääset kotiin ja rojahdat sängyllesi hetkeksi, avaat taas Netflixin ajatellen, että vielä yksi jakso. Tunnit hurahtavat sumussa, ja vasta kuin nälkä ja vessahätä tuntuvat liian voimakkailta, huomaat, että olet katsonut koko kauden. Kuulostaako tutulta?

Piritta Räsäsen kolumni ”Pandemia lyhensi draamasarjojen jaksoja entisestään, ja se on mainio juttu” (HS 4.5.2022) toteaa, että koko ensimmäisen kauden saattoi katsoa yhden viikonlopun aikana- tai jopa yhdessä iltapäivässä. Itse huomaan saman koulutöiden ollessa raskaita. Ajattelen pitäväni pienen tauon, ja katsovani yhden jakson, mutta jossain vaiheessa huomaankin, että olen katsonut jo seitsemän peräkkäistä jaksoa. Varsinkin lukiossa oppikirjojen olleessa digitaalisia, on vain muutaman klikkauksen päässä, että digikirja vaihtuu suoratoistopalvelun sarjaksi. Kun tällaiseen sarjakierteeseen ajautuu, on siitä myöskin hankala päästä pois. Torvisen artikkelissa hän väittää: ”Netflix oli vuosia sitten uutta ja mullistavaa”, mutta mielestäni se on edelleen uutta, mutta uuvuttavaa. Se vaikuttaa jatkuvasti kouluun, ja menee sen edelle tahattomasti, eikä sille tunnu voivan itse yhtään mitään.

Ensimmäisen koronakevään aikana sarjat tuntuivat kiinnostavilta, ja niitä oli rajaton määrä. Tuntui, että mitään ei ollut vielä nähnyt, ja kaikki oli uutta. Sarjojen kuvakulmien vaihdokset, äänitehosteet ja rikkonaiset draamankaaret toivat jotain ennennäkemätöntä. Nyt parin vuoden sarjoihin koukuttumisen jälkeen tuntuu, että sarjoja pitää etsiä pakolla, ja sarjoja täytyy katsoa, koska on pakko. Siinä ei tunnu olevan, enää samaa hauskuutta ja jännitystä, vaan koko homma tuntuu pakkopullalta. Jos jossakin olen Torvisen kanssa samaa mieltä on se tämä: ”Netflix oli vuosia sitten uutta ja mullistavaa, mutta nyt se on yhtä suuri tylsimys kuin tavalliset kaupalliset tv-kanavat.”

Alkuun Netflix oli hauskaa, se viihdytti ja kietoi mukaansa kuin sirkukset ja niiden maagiset taiat. Nykyään olo on kuitenkin sellainen, kuin olisi autiossa sirkuksessa. Trapetsit roikkuvat edelleen katosta, vanhat eläinhäkit ovat avoinna ja pellen asu makaa sirkuksen hiekassa. Kaikki värivalot ja se loisto, joka ennen oli on poissa. Pandemia kutsui mukaan tähän sirkukseen; tarjosin käteni ja se kiskaisi kokonaisena, eikä se halua päästää pois. Olen Netflixin vanki, ja se on osittain pandemian syytä, ja olisin hyvin iloinen jos pääsisin ulos sen luomasta vankilasta.

Kuva: Riina Vartiainen