Maijan tarina

Maija on 17-vuotias yksinhuoltaja, jolla on 1-vuotias tytär. Lapsen isä oli yhden illan juttu, eikä Maija tiedä kuka lapsen isä siis on. Maija on lukion 2. vuoden opiskelija, joka tykkää viettää aikaa harrastuksiensa parissa. Maijalla on punertavan ruskeat suorat hiukset, jotka näyttävät auringonvalossa kultaisilta. Maijan tummansiniset silmät ovat syvemmän siniset kuin yksikään maailman meri, ja ne kätkevät sisäänsä valtavan määrän arvoituksia. Hänen pisamansa saavat Maijan näyttämään aina ystävälliseltä. 

Maija on iltakävelyllä lapsensa kanssa. Lapsi nukkuu rattaissa samalla kuin aurinko alkaa laskea horisontin taakse. Maija kävelee koirapuiston ohi, jossa useat iloiset lapsiperheet ovat koiriensa kanssa. Maijakin haluaisi koiran, jonka kanssa lapsi voisi varttua yhdessä. Juuri nyt siihen ei kuitenkaan ole varaa, sillä Maija asuu yksin entuudestaan hänelle tuntemattoman henkilön kanssa. Maija työntää lastenrattaat pihaan, nostaa tyttärensä syliinsä, ja alkaa penkoa avaimia taskunpohjalta. Maija on hyvin väsynyt ja kun avaimia ei millään meinaa löytyä Maija päästää ilmoille kirosanan. Ennen kuin Maija kerkeää löytää avaimensa, ovi aukeaa ja oven raosta pistää esiin Maijaa 4 vuotta vanhempi nainen verhoutuneena voimakkaaseen tuoksupilveen.  

Avasin taas oven Maijalle, kun itsestään liikoja luuleva teiniäiti on taas kerran unohtanut avaimet kotiin. “Voisit opetella pitämään avaimia mukana”, tokaisen ilmoille ärtyneenä. Maija vain tuhahtaa ja kävelee suoraan läpi yhteisen asuntomme oleskelutilan, joka yhdistää keittiön ja olohuoneen. Huone on jäänyt täysi tyhjäksi, sillä kumpikaan ei halua sisustaa yhteistä aluetta, sillä kumpikaan ei koe sen kuuluvan omalle vastuulleen. Maija palaa takaisin keittiön puolelle nyt ilman tytärtään. “Ootko tiskannut koko viikolla?” Maija kysyy. Pyöräyttelen silmiäni selkä käännettynä Maijan suuntaan. “Haloo?” Maija kysyy uteliaalla äänensävyllä. “No kyllä olen, tänään ja toissa päivänä”, melkein huudan ilmoille, ja säikähdän itsekin terävää äänensävyni. 

Olen niin väsynyt elämään Viivin kanssa, mietin tarttuessani tiskiharjaan taas kerran. Olen oppinut puolustamaan itseäni, sillä ennen kuin äitini potki minut asunnostaan kuullessani olevani raskaana, hänellä oli tapana jättää koko taloudenhoito minulle. Nyt kun asun Viivin kanssa, toivon vain sitä päivää, kun minulla on varaa asua omassa asunnossa ilman, että joudun vahtimaan aikuista naista niin kuin hän olisi oma lapseni; yksi on jo riittävästi. Viivissä ja äidissäni on samanlaisia piirteitä, joiden toivoisin katoavan. Vilkuilen asuntoamme nyt kun Viivi on omassa huoneessaan vihdoin. Seinien tapetit ovat kuluneet ja katon maali lohkeillut. Sohvassa on reikä, josta paistaa jousi läpi. Kattolampun valo on taas palamassa loppuun, sillä valo on jo oksettavan keltainen.  

Istun samalla reikäisellä sohvalla kuukausi myöhemmin ja katson lastani, joka leikkii leluilla lattialla, ja alkaa epätoivoisesti yrittämään kontata. Naurahdan hänelle, joka saa lapsen hymyilemään leveästi. Hetken kuitenkin pilaa puhelinsoitto. Tartun puhelimeeni ja hetken kuluttua olen onnellisempi kuin pitkään aikaan. Viivi on saanut työpaikan, jonka takia hän muuttaa pois asunnosta viikon kuluttua. Uusi kämppikseni on toinen teiniäiti, joka on samassa elämäntilanteessa kuin minä. Suljen puhelimeni, ja poimin lapseni syliin lattialta. Samassa puhelimeni kilahtaa, ja näen, että uusi kämppikseni on lähettänyt viestin. Hän vaikuttaa mukavalta ja uskon, että tulemme hyvin toimeen. Ehkä, elämä lähteekin tästä nousuun ja kaikki kääntyy hyvin, tai niin ainakin uskon.