Pitääkö kuolemaa pelätä?

Lähde: Suomalainen.com

”Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” Kuolema on yksi rankimmista ihmisen kohtaamista haasteista elämässä. Läheisen menettäminen tai oman rajallisuutensa kohtaaminen saavat meidät avuttomiksi kerta toisensa jälkeen. Vaikka tiedostamme kuoleman olemassaolon, pelkkä sanan kuuleminen saa ihokarvat nousemaan pystyyn. Mikä kuolemassa oikein pelottaa? 

Ihmiset ovat tottuneet siihen, että voimme kontrolloida kaikkea ympärillämme tapahtuvaa: voimme vaikuttaa evoluution kulkuun esimerkiksi jalostamalla tuotteita ja parantamalla sairaita. Mutta kuolemaa emme silti ole onnistuneet pysäyttämään. Kuoleman edessä olemme avuttomia, menetämme kontrollin. Pirkko Saision romaanin Mies, ja hänen asiansa (2016) sanoin: ”Pablo on palanut osaksi luontoa, antanut periksi sille. Joutunut antamaan.” 

Saision romaani kertoo miehestä, jonka lapsuudenystävä Pablo on menehtynyt. Kirja käsittelee miehen päänsisäistä kamppailua kuoleman aiheuttaman hämmennyksen kanssa. Se on hyvä kuvaus siitä, kuinka kuolema saa ihmisen pohtimaan omaa suhdettaan elämään. ”Memento mori. Muista kuolevasi”, romaanissa sanotaan. Tuo muistutus on toki hyvä pitää mielessä, sillä itsensä tunteminen kuolemattomaksi voi olla vaarallista. Mutta silti kuolemaa ei kannata miettiä liikaa, sillä silloin pelosta voi tulla ihmistä hallitseva tekijä.  

Kontrollin menettämisen ja kuoleman läsnäolon lisäksi tuonpuoleiseen siirtymisessä pelottaa kuoleman ennalta-arvaamattomuus. Siinä missä toinen kuolee lentokone-onnettomuudessa, toiselle voi käydä huono tuuri omassa kotipihassaan. Kurikkamies ei katso aikaa tai paikkaa, varallisuutta tai statusta. Se tulee, kun on tullakseen. Siksi on myös hyvä muistaa, ettei läheisen näkeminen joka päivä ole itsestäänselvyys.  

Toisaalta kuolema pelottaa myös siksi, koska se on niin lopullista. Läheisen kuoltua emme voi mennä kauppaan ostamaan uutta. Emme tule enää koskaan näkemään täysin samanlaista yksilöä. Vasta kuoleman hetkellä huomaammekin, mitä vainaja meille merkitsi, ja mitä kaikkea hänelle jäi sanomatta. Olisimme ehkä halunneet kiittää häntä tai osoittaa hänelle rakkautta. Tai sitten olisimme halunneet selvittää vanhat mieltä vaivanneet asiat, kuten Saision romaanissa päähenkilö olisi halunnut tehdä ennen ystävänsä kuolemaa. Menehtymisen jälkeen selonteko on kuitenkin liian myöhäistä. Sitä ei voi enää koskaan suorittaa.  

”Minne kuolleet menevät? Minne menevät ne kuolleet, jotka ovat tappaneet ihmisen?” Näin kysyy Saision romaanin päähenkilö, ja hän ei takuulla ole ainut, joka tätä kysymystä miettii. Kuolleiden loppusijoituspaikka on ikuisuuskysymys, joka myös osaltaan lisää kuolemanpelkoa. Kukaan ei ole vielä palannut kertomaan, millaista mullansyönti on, emmekä tuskin koskaan saakaan sitä tietää, ennen kuin kohtaamme sen itse. Tuntemattoman pelkääminen on ihmisille varsin luonnollista, joten sikäli on ymmärrettävää, että kuoleman jälkeinen elämä herättää meissä huolta. Mutta en usko, että tästä asiasta kannattaa olla huolissaan. Olen varma siitä, että kuoleman jälkeen olemme turvassa. ”Pablo on vapaa.”  

Kaiken tämän kuoleman tuottaman henkisen tuskan lisäksi, monia pelottaa varmasti myös kuoleman jälkeiset käytännön järjestelyt. Vainaja on hoidettava hautaan ja perintöasiat on selvitettävä, vaikka kuolemasta ei olisikaan päässyt yli. Kaikki tämä langetetaan surevien omaisten harteille: ”Sinun vastuullasi, Pablo, ei ole enää muuta kuin jälkeesi jättämä muisto.” Joillekin toki omaisuuden jako ja hautajaisten järjestäminen voivat olla tapa jättää hyvästit rakkaalle ihmisille, mutta toisille se voi olla liian raskas pala purtavaksi henkisen kuormituksen ja uuden elämäntilanteen lisäksi. 

Kaiken tämän jälkeen en yhtään ihmettele, miksi kuolema pelottaa. Vaikka se onkin osa luonnollista kiertokulkua, ja kuuluu jokaisen elävän olennon elämään, on se silti yksi rankimmista prosesseista, jonka ihminen joutuu käymään läpi. Terve kuolemanpelko onkin ihmiselle hyväksi, sillä uskon sen valmistavan meitä kohtaamaan menetyksiä. Silti sen ei kannata antaa kontrolloida elämää. Paras tapa on hyväksyä kuoleman olemassaolo, ja kohdata se sitten, kun on sen aika. Romaanin sanoin: ”Öljy loppuu, tila loppuu, ilma loppuu, ihminen loppuu.” 

Kuva: Elina Alavillamo