Aikataulutettua porhallusta läpi arjen

Vuo­si sit­ten lää­kä­ri to­te­si akil­les­jän­tee­ni tu­leh­tu­neen. Hän mää­rä­si mi­nul­le kuu­kau­den lii­kun­ta­kiel­lon ja syk­syn ki­sat tu­li­si jät­tää vä­liin. Kyse tun­tui ole­van ken­ties jopa lop­pu­e­lä­mä­ni juok­su­len­keis­tä ja tree­neis­tä. Myön­nän, että het­kek­si mi­nun täy­tyi oi­ke­as­ti py­säh­tyä miet­ti­mään. Pi­täi­sin­kö kuu­kau­den lii­kun­ta­tauon ja jät­täi­sin muu­ta­mat ki­sat vä­liin vai tree­nai­sin nyt, enkä juok­si­si ehkä enää kos­kaan? Vaik­ka alku­syk­sy tun­tui maa­il­man­lo­pul­ta lii­kun­ta­kiel­lon ku­lu­mis­ta odo­tel­les­sa, avau­tui sii­nä mon­ta asi­aa. En toi­vo­nut mi­tään muu­ta kuin että sai­sin pyö­räil­lä kou­luun ja puus­kut­taa vä­sy­nee­nä lenk­ki­po­lul­la. Pak­ko­py­säh­dys sai mi­nut ajat­te­le­maan.

Suo­ri­tus­yh­teis­kun­nas­sa yhä use­am­pi por­hal­taa tar­kas­ti aika­tau­lu­te­tus­ta teh­tä­väs­tä toi­seen – py­säh­ty­mät­tä miet­ti­mään, mi­ten ar­vo­kas­ta tasa­pak­su arki itse asi­as­sa on. Ta­val­li­nen arki on ny­kyi­sin ali­ar­vos­tet­tua. Kai­ken tu­li­si olla eri­kois­ta, ai­nut­laa­tuis­ta ja yl­lät­tä­vää aina aamu­mu­rois­ta lenk­ki­ken­kiin. Suo­ma­lais­ten arki­päi­vis­tä on tul­lut vain sel­viy­ty­mis­tä päi­väs­tä toi­seen ja ai­noa valo­pilk­ku tu­le­vai­suu­des­sa on muu­ta­man kuu­kau­den pääs­sä ole­va loma­viik­ko. Lo­mien mu­ka­vuut­ta kiel­tää tus­kin ku­kaan, mut­ta ne ovat vain man­si­koi­ta ka­kun pääl­lä.

Jos oma arki ei miel­ly­tä, kan­nat­taa py­säh­tyä het­kek­si. Suu­rin osa elä­mäs­täm­me­hän on vain sitä pe­rus­ar­kea. Jo­kai­sen täy­tyi­si muo­ka­ta ar­jes­taan it­sel­le mie­lui­sa ja li­sä­tä po­si­tii­vi­sia jut­tu­ja sekä vä­hen­tää mah­dol­li­suuk­sien mu­kaan stres­saa­via te­ki­jöi­tä. Tär­kein­tä oli­si löy­tää ar­keen it­sel­le tär­keim­mät asi­at. Ke­ven­nä kuor­maa, kar­si me­no­ja ja teh­tä­viä sekä anna it­sel­le­si myös omaa ai­kaa ren­tou­tu­mi­seen. Hy­vä­nä esi­merk­ki­nä täs­tä voi­daan pi­tää ym­pä­ris­tö­mi­nis­te­ri Pau­la Leh­to­mäen kiel­täy­ty­mis­tä Kes­kus­tan pu­heen­joh­ta­ja­ki­sas­ta oman per­heen vuok­si (MTV 16.1.2014). ”Ei se ol­lut suu­ri yl­lä­tys, eten­kin kun hän ker­toi pe­rus­te­lut rat­kai­suun­sa. Kun omas­sa elä­mäs­sään pun­ta­roi per­het­tä, ko­tia ja pie­niä lap­sia, niin sil­loin täl­lai­nen arvo­va­lin­ta on ai­noa oi­kea rat­kai­su”, to­te­si edus­kun­nan vara­puhe­mies Sep­po Kää­ri­äi­nen MTV:n uu­ti­sil­le kuul­les­saan Leh­to­mäen pää­tök­ses­tä. Itse saa­tan läh­teä ilta­kym­me­nel­tä lenk­kei­le­mään tai ryh­tyä imu­roi­maan kes­ki­yön koit­ta­es­sa, ja ihan vain sen ta­kia, kos­ka tun­tuu sil­tä. Ra­kas­tan ko­keil­la uu­sia jut­tu­ja.

Voi kun sai­si vain elää sitä ta­val­lis­ta ar­kea! Tä­män lau­seen olen kuul­lut vii­me ai­koi­na lu­kui­sil­ta huu­lil­ta. Onko pak­ko oi­ke­as­ti odot­taa, että iso­van­hem­pi jou­tuu sai­raa­laan, en­nen kuin ta­ju­aa käy­dä use­am­min ky­läs­sä? Entä jos huo­maa ar­jen ajau­tu­neen pak­ko­suo­rit­ta­mi­seen, eikö oli­si hel­pom­pi kar­sia yli­mää­räi­siä me­no­ja kuin odot­taa ro­mah­duk­sen saa­pu­mis­ta? Ar­jen ar­vot ja it­sel­le mer­kit­tä­vim­mät asi­at ym­mär­tää vas­ta, kun elä­mä pyö­räh­tää pai­koil­taan.

Ny­ky­ään joka puo­lel­la kuu­lee lii­an pal­jon ne­ga­tii­vi­sia huo­mau­tuk­sia. Niin bus­sis­sa, kau­pan kas­sa­jo­nos­sa kuin kou­lun väli­tun­nil­la­kin. ”Vit­si tää vesi­sade pi­laa taas mun hiuk­set.” Ei ne hiuk­set sii­tä oi­ke­as­ti pi­lal­le mene. Täl­lai­set ne­ga­tii­vi­set huo­mau­tuk­set tart­tu­vat hel­pos­ti ja saa­vat toi­sen­kin mie­li­alan huo­no­ne­maan. Ne­ga­tii­vi­suus li­sää ne­ga­tii­vi­suut­ta. Po­si­tii­vi­suus li­sää po­si­tii­vi­suut­ta. Hymy tart­tuu. Ei aina tar­vit­se va­lit­taa, vaik­ka se kär­pä­nen siel­lä ka­tos­sa pör­räi­si­kin tai va­lit­taa suo­ma­lais­ten kou­lu­ruu­as­ta, joka oi­ke­as­ti on maa­il­man puh­tai­na ja pa­ras­ta. Af­ri­kas­sa puu­ro­kin kei­te­tään kura­ve­des­tä, jos nii­tä kau­ra­hiu­ta­lei­ta nyt sat­tuu ole­maan saa­ta­vil­la. Li­säk­si mo­net meis­tä heh­kut­ta­vat ajan­puu­tet­ta, ja suo­ri­tet­tu­jen teh­tä­vien lis­ta on pit­kää­kin pi­dem­pi. Mitä hie­noa sii­nä on? Itse ihai­len enem­min nii­tä, jot­ka to­te­a­vat loi­koil­leen­sa koko vii­kon­lo­pun per­heen kans­sa mö­kil­lä.

Suo­ma­lais­ten ih­mis­ten täy­tyi­si saa­da enem­män nau­tin­toa ar­jen pie­nis­tä asi­ois­ta ja on­nel­li­suu­des­ta pi­täi­si osa­ta naut­tia enem­män. Oli­si iha­naa, jos on­nel­lis­ten pa­ris­kun­tien nä­ke­mi­nen las­ten­vau­nu­jen kans­sa sai­si hy­myn huu­lil­le. Po­si­tii­vi­suus saa mei­dät nou­se­maan, kun kaa­dum­me naa­mal­lem­me mu­taan. Oma päi­vä­ni pi­ris­tyy kum­mas­ti, jos bus­sin­kul­jet­ta­ja toi­vot­taa iloi­ses­ti hy­vät huo­me­net jo­kai­sel­le bus­siin nou­se­val­le. Mie­les­tä­ni täl­lai­nen po­si­tii­vi­suus täy­tyi­si saa­da mu­kaan suo­ma­lai­seen kult­tuu­riin. Vaik­ka Suo­mi World Gal­lu­pin po­si­tii­vi­suut­ta mit­taa­vas­sa tut­ki­muk­ses­sa si­joit­tui­kin si­jal­le 36 (Ilta­leh­ti 3.6.2014), nyky­suo­ma­lai­nen kult­tuu­ri pi­tää si­säl­lään run­saas­ti sul­keu­tu­nei­suut­ta, ne­ga­tii­vi­suut­ta ja vain vä­hän vuo­ro­vai­ku­tus­ta sekä kans­sa­käy­mis­tä uu­sien ih­mis­ten kans­sa. Ka­dul­la vas­taan­tu­le­vaa ven­to­vie­ras­ta­kin voi­si moi­ka­ta, tai edes hy­myil­lä. Ny­ky­ään täl­lais­ta vain kum­mas­tel­tai­siin suu­res­ti.

Vaik­ka arki ei aina ole pelk­kää ylä­mä­keä tai edes ta­sais­ta, kan­nat­taa huo­mi­oi­da ar­jen pie­net het­ket. Elä­män onni koos­tuu pie­nis­tä asi­ois­ta. Olem­me saa­neet mie­let­tö­män lah­jan: elä­män. Meil­lä jo­kai­sel­la on vas­tuu sii­tä, kuin­ka käy­täm­me tä­män meil­le an­ne­tun lah­jan. Ihan oi­ke­as­ti, jo­kai­ses­ta päi­väs­tä löy­tyy hy­vää­kin. Ku­ten Hel­sin­gin Sa­no­mien net­ti­ar­tik­ke­lis­sa (20.8.2014) to­det­tiin, elä­mä pi­tää si­säl­lään myös ah­dis­ta­via asi­oi­ta. Sil­loin kan­nat­taa miet­tiä, voi­ko nii­tä muut­taa. Jos ei, tar­vi­taan hy­väk­syn­tää. Jos­kus siis tar­vi­taan tai­toa hy­väk­syä asi­oi­den to­del­li­suus, vaik­ka se pi­täi­si­kin si­säl­lään epä­on­nis­tu­mi­sia. Aina mei­dän ei ole pak­ko toi­mia tun­tei­dem­me mu­kaan, vaan jos­kus voi an­taa pe­rik­si. Suo­mes­sa suu­rin osa vuo­des­ta on pi­me­ää ai­kaa, jos­sa pie­ni­kin va­lon­säde on tar­peen. Jos­kus oli­si hyvä muis­taa itse olla se va­lon­säde.

Anni Sih­vo­nen