Miksi ratsastus on maailman paras urheilulaji?

Venla: Olen harrastanut ratsastusta todella pienestä pitäen. Harrastukseni alkoi, kun olin 5-vuotiaana perheeni kanssa lomalla Vuokatissa ja vanhemmat veivät minut kokeilemaan ratsastusta paikalliselle tallille. Eivätpä he ehkä tajunneet siinä kohti, miten iso osa elämääni ratsastuksesta vielä tulisi. 

Pian loman jälkeen varasimmekin jo ensimmäisen ratsastustuntini tänne Kuopioon. Kyseisellä tallilla, Ratsastuskeskus ILOssa käyn vielä tänäkin päivänä. Nyt syksyllä tulee siis 12 vuotta harrastusta täyteen, ja tämän lajin suhteen minulla onkin todella kauaskantoiset tavoitteet: unelmani olisi joskus ”isona” oma hevonen omalla pihalla. Todennäköisesti hevoset siis tulevat olemaan mukana matkassani koko elämäni. 

Ratsastus on sellainen harrastus, jota ei ole koskaan myöhäistä aloittaa, eikä sille ei ole mitään yläikärajaa. Sen voi aloittaa aina uudestaan, sillä taito säilyy niin sanotusti selkärangassa.  

Moni meistä harrastaa jotakin joukkuelajia, jossa tietyn porukan täytyy hitsautua täydellisesti yhteen. Ratsastuksessa tällainen ilmenee hevosen ja ratsastajan välisenä yhteistyönä. Usein yhdessä työskentely hevosen kanssa kahden yksilön joukkueena on hyvinkin erilaista kuin toisen ihmisen. Mielestäni tärkeintä siinä on se, että sekä ratsastaja että hevonen viihtyvät tilanteessa ja molempien parhaat puolet tulevat esille. Ajattelisin aivan samojen asioiden olevan joukkueessakin tärkeitä. Hevoset eivät juttele, mutta ne voivat kertoa ratsastajastaan jotain paljon tärkeämpää. Siksi meidän ihmisten on luettava niitä erityisen tarkasti. Tämän lisäksi hevoset lukevat koko ajan meitä ja ne kyllä vaistoavat jokaisen tunnetilan. Ne myös tunnistavat ihmisen ja muistavat asiat kauan, joten siksi on tärkeää olla niille hyvä. Minun mielikuvieni hyvä ratsastaja on lempeä, mutta päämäärätietoinen. Haluan itse aina kohdata jokaisen hevosen yksilönä: tahdon esimerkiksi tuntea jokaisen hevosen lempparirapsutuspaikan.  

Vietän tallilla paljon aikaa, enkä suinkaan kaikkea sitä ratsailla. Ratsastukseen kuuluu näet olennaisena osana hevosenhoito. Tallilla on helppo ryhmäytyä muiden ihmisten kanssa nimenomaan siellä vietetyn ajan takia. Hevosta hoitaessa on mukava vaihtaa toisten ratsastajien kanssa päivän kuulumiset. Ikäerot ihmisten välillä unohtuvat ja auttamisen kulttuuri on käsin kosketeltava.

Tallimaailmassa touhutessa on mahdollisuus olla monella tapaa hyödyksi ,mikä on itselleni tärkeää. Henkilökuntaa on mahdollista autella erilaisissa tallihommissa tai pienempiä ratsastajia voi tutustuttaa lajin pariin. Näin syntyy kestäviä ihmissuhteita. Olen saanut hurjasti uusia kaikenikäisiä tuttuja tallin kautta. Heidän kanssaan moikataan ja jutellaan tallin seinien ulkopuolellakin. Kun käy pitkään samalla tallilla, tuntee niin hevoset kuin ratsastajatkin tarkasti. Uskon sosiaalisten taitojeni kehittyneen ratsastusharrastuksen myötä roimasti, samalla kun itsetuntoni on vahvistunut onnistumisten ja kokemuksen myötä. On ihanaa tuntea olevansa jossakin hyvä. Urheilu nostattaa aina suuria tunteita ja niitä ei ratsastuksestakaan puutu. Ratsastaessa ei tule ajateltua mitään muuta kuin kyseistä hetkeä.  

Jos minulle todettaisiin, että ratsastus ei ole urheilua, vastaisin varmaan, että se riippuu tekemisen tavasta. Ratsastus osaa olla raskasta, mutta toisaalta siinä on tärkeää pyrkiä harmoniaan ja tasaisuuteen ratsukkona, eikä turhasta huhkinnasta kaikistellen ole hyötyä. Koska sekä hevonen että ihminen ovat luotuja liikkumaan, täytyy ratsastuksessa toimia juuri niin, että molemmilla riittää tekemistä. Ratsastaja voi auttaa hevosta vertymään lihaksistostaan jahevosen tulee edellyttää ratsastajaltaan oikeanlaista kehonhallintaa, jottei ihminen vaikuttaisi hevosen työtä. Ratsastajan täytyy tiedostaa omat virheensä, sillä moni asia on väistämättä kiinni hänestä. Ratsastuksessa puhutaan istunnasta, joka on koko kehon kokonaisuus. Ei ole yhdentekevää, kuinka kyydissä istuu, ja siksi ratsastus parantaa koordinaatiokykyä, vahvistaa ja tasapainottaa kroppaa. 

Paras tunne ratsastuksessa on, kun tuntee puhuvansa hevosen kanssa samaa kieltä ja toiminta sujuu kuin tanssi. Silloin pystyy vain rentoutumaan, nautiskelemaan liikkeestä, eikä stressaamaan seuraavia askelia. Usein sanotaan ratsastuksen olevan harrastuksen sijaan elämäntapa, ja voin itsekin tämän tekstin pohjalta allekirjoittaa kyseisen väitteen. 

Helmi: 

Olen harrastanut ratsastusta kymmenisen vuotta ja saanut kuulla lukuisia kertoja, että ratsastus ei ole urheilua ja hevosten tehtävä on ainoastaan päätyä lihaksi lautaselle. Jossain vaiheessa en enää jaksanut välittää asiasta, mutta nyt voisin hieman pohtia näitä ajatuksia: miksi minä ”leikin ruualla?” 

Mistä tietää, että hevoset tykkäävät pizzasta? 

– Ne ovat aina salamina paikalla 

Ratsastus on laji, jota voi harrastaa monella tapaa. Joillekin ratsastuksessa on tärkeintä ratsastaminen tai kilpaileminen, toisille se on hevosen hoitaminen. Yhtä oikeaa tapaa harrastaa lajia ei siis ole. Minulle ratsastus on Venlan tavoin elämäntapa ja itse ratsastaminen on siitä vain pienen pieni osa. 

Hevoset ovat isoja eläimiä, joilla on saaliseläimen vaistot. Kilteimmätkin hevoset saattavat toimia arvaamattomasti. Ratsastuksessa tulee fyysisiä (ja henkisiä kolhuja). Kun ensimmäisen kerran tipuin hevosen selästä minua lohdutettiin, että vielä 99 tippumista jäljellä ennen kuin olen oikea ratsastaja. Välillä olen ottanut vastaan myös potkuja ja puremia. Kenttäratsastus onkin maailman vaarallisin urheilulaji. Tämä tai tieto siitä, että 500–kiloinen eläin saa tapettua ihmisen yhdellä potkulla, eivät saa minua karistettua tallilta. 

Mietin, miltä elämä tuntuisi ilman hevosia. Minulla ei ole koskaan ollut ikiomaa hevosta, mutta olen hoitanut tai vuokrannut monia. Olen tottunut käymään tallilla vähintään kerran viikossa, ja lomapäivät kuluvat aamusta iltaan hevosia hoitaen. Kun mietin, kuinka olen kantanut vapaaehtoisesti 200 litraa vettä hevosille 30 asteen pakkasessa sormet ja varpaat umpijäässä, herännyt viideltä aamulla pyöräilemään tallille lääkitsemään hevosta tai metsästänyt ämpärillä hevosen pissanäytettä, alan itsekin epäillä olevani hullu, nimittäin heppahullu.  

Kaiken tämän olen tehnyt eläimen vuoksi, jotka jotkut näkevät vain mureana lihapalana. 

Kun ensimmäisen kerran kiipesin hevosen selkään ja pääsin katselemaan maisemia noin 165 senttimetrin korkeudesta, en silloin aavistanut, kuinka tuo näkymä imaisisi minut täysin mukaansa. Seitsemän vuotta elämäni rakkaus oli eräs tumma ja komea ratsu, jonka sydän oli täyttä kultaa. On uskomatonta, miten ihmisen on mahdollista luoda niin vahva yhteys eläimeen, jonka luonto on elää villinä ja vapaana. Sen kanssa opin todella paljon hevosista ja ratsastuksesta, mutta ennen kaikkea opin elämästä. Opin, että tärkeintä on elää hetkessä, ei surra eilistä tai pelätä huomista. Jossain vaiheessa minun piti oppia myös se, että elämä ja onni ei ole ikuista. Kun jätin viimeisiä hyvästejä tuolle eläimelle tiesin, että se jatkaa elämäänsä niiden ihmisten sydämissä, jotka se liitti yhteen. 

Haluan nyt lopuksi todeta, että kyllä, minä ehkä leikin ruoalla. Minulle tosin tuo ruoka on jotain aivan muuta. Se on paljon arvokkaita kokemuksia, uusia ystäviä, vastuunottoa, elämän haurauden ymmärtämistä ja ennen kaikkea se on rakkautta.  

Mies seisoi hevosen takana. Toinen kysyi:  

-Miksi seisot niin lähellä hevosta? 

-Haluan vihdoin ja viimein saada hiukan potkua elämääni, vastasi toinen. 

Minä, Venla, ja Ratsastuskeskus ILOn upea Pin Rock’sAdeline ”Ade”, yksi suosikkihevosistani. © Ida Tikkanen 2019.