Uuden ylioppilaan puhe

Ke­vään 2019 yli­op­pi­las Jan­ne Jääs­ke­läi­nen

Hyvät kanssaylioppilaat,  

elämä on vaellus. 

Ja tällä va­el­luk­sel­la me ol­laan nyt aika ison merk­ki­paa­lun koh­dal­la. Eväät elä­mään on kou­lun puo­les­ta pa­kat­tu­na rink­kaan vii­meis­tä pil­li­me­hua myö­ten ja ol­laan vii­mein­kin pääs­ty sen tun­tu­rin hui­pul­le, jos­ta nä­ky­mä tu­le­vai­suu­teen hil­jal­leen avau­tuu. Kun me äs­ken pai­noim­me pää­häm­me tä­män val­koi­sen la­kin, suo­men toi­sik­si mer­ki­tyk­sel­li­sim­män vaa­te­kap­pa­leen heti lei­jo­na-pai­dan jäl­keen, me lii­tyim­me osak­si 166-vuo­tis­ta yli­op­pi­laiden jouk­koa, jo­hon mo­nen meis­tä van­hem­mat ja iso­van­hem­mat ovat en­nen mei­tä liit­ty­neet.   

His­to­ria osal­taan te­kee täs­tä si­nän­sä hup­sun nä­köi­ses­tä pää­hi­nees­tä ar­vok­kaan. Vaan ar­vok­kaan sii­tä te­kee myös se työn mää­rä, jon­ka meis­tä jo­kai­nen on sen eteen saa­nut teh­dä. Hui­pul­le pi­tää kii­ve­tä. Mon­ta ylä­mä­keä onkin pi­tä­nyt kulkea, jot­ta vas­tauk­set ko­keis­sa ovat osu­neet koh­dal­leen ja kurs­si­suo­ri­tuk­set nap­su­neet pai­koil­leen. Tä­nään meis­tä jokai­nen on juh­lan­sa an­sain­nut.  

Arvoisat koulukaverit, 

täs­sä sa­lis­sa on ta­pah­tu­nut jo­tain. Enkä nyt tar­koi­ta kori­pal­lo­pe­le­jä tai jou­lu­juh­lia, en yli­op­pi­las­kir­joi­tuk­sia enkä edes abi­vi­de­on ku­vauk­sia. Tar­koi­tan sitä pe­rus­ta­van­laa­tuis­ta muu­tos­ta, joka tääl­lä on ta­pah­tu­nut ver­rat­tu­na sii­hen, kun ensi ker­taa elo­kuus­sa 2016 sa­tuin pai­kal­le. Sil­loin tätä sa­lia kan­soit­ti lä­hes kak­si­sa­taa­päi­nen vie­rai­den opis­ke­li­jan­al­ku­jen kas­vo­ton mas­sa. Se sak­ki on täs­sä kol­men vuo­den ai­ka­na hä­vin­nyt jon­ne­kin. Nyt edes­sä nä­kyy ko­ko­naan toi­sen­lai­nen po­ruk­ka: Nä­kyy kans­sa­o­pis­ke­li­joi­ta, nä­kyy ka­ve­rei­ta, nä­kyy ys­tä­viä. Näkyy suu­ri jouk­ko ih­mi­siä, joi­ta tu­lee vie­lä ikä­vä. 

Täs­sä yh­tey­des­sä ha­lu­an­kin kiit­tää kaik­kia tei­tä, joi­den rin­nal­la alle­kir­joit­ta­neel­la oli etuoi­keus nämä vuo­det pul­pet­tia ku­lut­taa. Vaik­ka tämä ta­val­laan sit­ten kui­ten­kin oli yk­si­lö­kil­pai­lu, teitte vas­ta te, tree­ni­ka­ve­rit, sii­tä osal­lis­tu­mi­sen ar­voi­sen.  

Hyvät, ellei sittenkin loistavat, opettajat. 

Vaik­ka me uu­det yli­op­pi­laat nyt joka­ke­väi­sen ta­pam­me mu­kai­ses­ti läh­dem­me jat­ka­maan mat­kaa, py­syy Klas­sik­ka on­nek­si edel­leen pys­tys­sä. Tä­män jat­ku­vuu­den lain to­teu­tu­mi­seen vai­kut­taa pää­piir­teit­täin kak­si te­ki­jää: sei­nät ja opet­ta­jat. Ai­koi­naan va­lit­sin Klas­si­kan pit­käl­ti sen sei­nien pe­rus­teel­la, nyt ar­vos­tan ja suo­sit­te­len tätä kou­lua sen opet­ta­jien ta­kia. Jäi fii­lis, että tei­tä ai­dos­ti kiin­nos­ti, että meil­lä opis­ke­li­joil­la meni hy­vin. Tun­sim­me, että olit­te mei­dän puo­lel­la. Pal­jon kii­tok­sia siis myös teil­le, hy­vät opet­ta­jat!  

”Ei kou­lua, vaan elä­mää var­ten” on Klas­si­kan tun­nus­lau­see­na yksi osoi­tus sii­tä, että tääl­lä ym­mär­re­tään teh­dä pal­jon asi­oi­ta oi­kein. Ku­ten to­det­tua, tääl­tä läh­tee pal­jon eväi­tä mu­kaan. Kaik­kia nii­tä ei syö­ty vie­lä yli­op­pi­las­ko­keis­sa.  

Hyvät vanhemmat,  

tämä on myös tei­dän juh­la­päi­vä. Pes­tin­ne on ol­lut var­mas­ti kaik­kea muu­ta kuin yk­sin­ker­tai­nen, mut­ta tätä yli­op­pi­lai­den jouk­koa kat­sel­les­sa voi­nee sa­noa, että olet­te suo­riu­tu­neet sii­tä aika hy­vin. 

Sii­tä on yli vuo­si­kym­men ai­kaa, kun kel­ta­no­kat ensi ker­taa läh­ti lii­ken­tee­seen. Hei­jas­tin­nau­hal­la va­rus­tet­tu kel­tai­nen lip­pis on nyt vaih­tu­nut kul­tai­sel­la lyy­ral­la ko­ris­tet­tuun val­ko­lak­kiin, mut­ta kyl­lä se tyt­tö tai poi­ka siel­lä la­kin alla edel­leen tei­dänkin apua tar­vit­see. Teillä on kuul­kaas vie­lä pes­tiä jäl­jel­lä. 

Arvoisa juhlaväki, 

Kun va­el­ta­ja tun­tu­rin hui­pul­la kat­soo taak­seen yh­den va­el­lus­päi­vän pai­nu­es­sa mail­leen, nä­kee hän kul­ke­man­sa mat­kan ylä- ja ala­mä­ki­neen. Nä­kee ko­me­at kal­li­ot ja vaa­ral­li­set lou­hi­kot, nä­kee vir­kis­tä­vät pu­rot sekä ne päät­ty­mät­tö­mil­tä tun­tu­neet kor­pisuot, joil­le ei enää ha­lu­ai­si pa­la­ta. 

Kat­so­es­saan taak­se jää­nyt­tä elä­mää, hän voi jää­dä tus­kai­le­maan men­neil­lä vai­keuk­sil­laan ja ra­sit­tu­neil­la jal­ka­poh­jil­laan tai hän voi kii­tol­li­sin mie­lin to­de­ta ole­van­sa siel­lä min­ne ha­lu­sikin pääs­tä, ja näh­dä kuin­ka moni asia mat­kan var­rel­la itse asi­as­sa kään­tyi par­hain päin. 

Olen saa­nut kah­dek­san vuot­ta olla mu­ka­na te­at­te­ri­ryh­mäs­sä, jon­ka idea on esit­tää lap­sil­le näy­tel­miä, jois­sa on si­säl­töä. Tähän puheeseen si­säl­töä miet­ties­sä mie­leen tuli yksi rep­liik­ki erääs­tä näy­tel­mäs­tä, jos­sa kak­si sel­lais­ta vä­hän in­hi­mil­lis­tettyä mäy­rähah­moa kat­soi maa­il­maa kak­sien eri­lais­ten sil­mä­la­sien läpi. Toi­sen mäy­rän la­sit oli vaa­le­an­pu­nai­set, toi­sen mus­tat. Voit­te ar­va­ta, kummal­le maa­il­ma oli haus­kem­pi paik­ka. Näy­tel­män kan­ta­va rep­liik­ki kuu­lui: ”maa­il­ma näyt­tää sil­tä, mil­lai­sin sil­min sitä kat­se­lee.”    

Hyvät kuulijat,    

On­nel­li­nen kii­tol­li­suus on eri asia kuin pas­si­voi­va tyy­ty­väi­syys. Vaikk­ei tämä maa­il­ma kos­kaan ih­mis­ten voi­min val­miik­si tu­le­kaan, voi par­haan­sa tääl­lä jo­kai­nen kui­ten­kin teh­dä. Eng­lan­ti­lai­nen ar­mei­jan ken­raa­li Ro­bert Ba­den-Po­well pe­rus­ti ai­koi­naan par­ti­o­liik­keen, kos­ka ha­lu­si kas­vat­taa nou­se­vas­ta eng­lan­ti­lais­suku­pol­ves­ta yh­teis­kun­nal­le hyö­dyl­lis­tä vä­keä. Sit­tem­min vii­mei­ses­sä vies­tis­sään nuo­ri­sol­le ym­pä­ri maa­il­maa hän an­toi oh­jeen, jos­ta myös tuon te­at­te­ri­näy­tel­män mus­ta­sil­mä­la­si­nen mäy­rä oli­si voi­nut ot­taa opik­seen. ”Näe asi­oi­den va­loi­sat puo­let synk­kien ase­mas­ta”, kuu­lui vii­saan mie­hen neu­vo.  

Kun me tuo­reet yli­op­pi­laat nyt tämä lak­ki pääs­sä, ja huo­mi­ses­ta al­ka­en jo il­man, läh­de­tään jat­ka­maan mat­kaa, ei va­loi­sin­kaan asen­ne tule tekemään yh­des­tä­kään ylä­mä­es­tä sent­ti­ä­kään ma­ta­lam­paa. Kii­pe­ä­mi­ses­tä se voi sil­ti teh­dä mie­lek­kääm­pää. Se voi teh­dä myös kans­sa­kul­ki­joi­den kii­pe­ä­mi­ses­tä mie­lek­kääm­pää.  

Rakkaat ylioppilastoverit, 

ym­py­rä sul­keu­tuu. 

Ha­lu­an nyt päät­tää tä­män pu­heen, ja sa­mal­la myös oman 12-vuo­ti­sen kou­lu-ura­ni, yh­teen sa­naan, jon­ka var­sin hy­vin tun­nem­me, mut­ta jota ehkä sit­ten kui­ten­kin lii­an har­voin ym­mär­räm­me käyt­tää: 

kiitos.