Seikkailu – uuden löytämisen ja onnellisuuden runsaudensarvi

Kuva: Kai­su Ko­leh­mai­nen

His­to­ri­an saa­tos­sa ih­mi­nen on näh­nyt ja ko­ke­nut mo­nen­lais­ta. On san­ka­ri­ta­ri­noi­ta ja löy­tö­ret­kiä, luon­non­ilmi­öi­den ym­mär­tä­mis­tä ja ar­kea mul­lis­ta­via kek­sin­tö­jä. Ta­voit­tee­na on ol­lut ke­hit­tää yh­teis­kun­taa ja tuo­da esil­le uu­sia in­no­vaa­ti­oi­ta, joi­den avul­la saam­me tuo­tua elä­määm­me lisä­maus­tet­ta ja nau­tin­toa. Mo­nil­le juu­ri nau­tin­to ja on­nel­li­suus on elä­mäs­sä ta­voit­te­le­mi­sen ar­vois­ta. Mis­tä sit­ten voi it­sel­leen hank­kia tätä “elä­män elik­sii­riä”, joka te­kee elä­mäs­tä elä­mi­sen ar­vois­ta? 

Seik­kai­lul­la voi­daan tar­koit­taa mon­ta eri asi­aa: pik­ku­lap­sen ret­ki ka­ve­rei­den kans­sa lähi­met­sään, uu­den elä­män­ta­van omak­su­mi­nen tai vaik­ka­pa hur­jal­ta kuu­los­ta­va mat­ka maan kes­ki­pis­tee­seen. Edel­lä mai­nit­tua mat­kaa läh­te­vät to­teut­ta­maan nuo­ri mies Axel ja hä­nen se­tän­sä pro­fes­so­ri Otto Li­denb­rock kir­jas­sa Mat­ka maan kes­ki­pis­tee­seen (Ju­les Ver­ne, 1864). Re­a­lis­ti­ses­ti aja­tel­tu­na idea mat­kan to­teut­ta­mi­ses­ta on ai­van jär­je­tön ja nau­ret­ta­va. Tie­de­tään­hän ny­ky­ään, että mat­ka tys­säi­si hy­vin ly­hy­een: ih­mi­nen on rai­van­nut tiel­tään vain mur­to-osan val­ta­vas­ta kivi­mas­sas­ta yri­tyk­sis­sään pääs­tä yhä sy­vem­mäl­le maan si­sään. Kui­ten­kin, seik­kai­lun­halu ja toi­vo uu­den löy­tä­mi­ses­tä val­taa­vat pro­fes­so­ri Li­denb­roc­kin mie­len ja he päät­tä­vät läh­teä hen­gen­vaa­ral­li­sel­le mat­kal­le. Ja eipä ai­kaa­kaan, kun te­o­ri­at ja kä­si­tyk­set maan­pin­nan ala­puo­lel­la ole­vas­ta al­ka­vat ku­mou­tua mat­kan ede­tes­sä. Kir­jan on kir­joit­ta­nut rans­ka­lai­nen kir­jai­li­ja Ju­les Ver­ne, jota pi­de­tään edel­lä­kä­vi­jä­nä tie­teis­kir­jal­li­suu­des­sa. Hän kir­joit­ti ural­laan usei­ta seik­kai­lu­pai­not­tei­sia ro­maa­ne­ja, jois­sa hän kä­sit­te­lee sii­hen ai­kaan vie­lä tun­te­mat­to­mia lait­tei­ta ja kul­ku­vä­li­nei­tä, esi­mer­kik­si su­kel­lus­ve­nei­tä ja ava­ruus­a­luk­sia. Mat­ka maan kes­ki­pis­tee­seen te­ok­se­na on tyy­pil­li­nen Ver­nel­le ja il­mes­ty­mis­ai­ka­na aluil­laan ol­leel­le tie­teis­kir­jal­li­suu­del­le. 

Kun mie­ti­tään nor­maa­lia ar­kea, voi­daan huo­ma­ta, että lap­set ovat oi­kei­ta seik­kai­li­joi­ta; he op­pi­vat lä­hes joka het­ki uut­ta huo­ma­tes­saan ja ym­mär­tä­es­sään ym­pä­ril­lä ole­via asi­oi­ta. Jo edel­lä mai­nit­tu ret­ki lähi­met­sään voi tun­tua lap­sen mie­les­sä hur­jal­ta ja jän­nit­tä­väl­tä, kun hän jät­tää ko­din etu­pi­han ja us­kal­tau­tuu ka­ve­rei­den­sa kans­sa läh­teä mat­kal­le tun­te­mat­to­maan. Met­sä voi olla lap­sel­le ai­van uu­den­lai­nen ym­pä­ris­tö ou­toi­ne ää­ni­neen ja vie­rai­ne kas­vi­la­jei­neen. Lap­sil­le juu­ri täl­lai­nen uu­sien asi­oi­den huo­maa­mi­nen ja niis­tä kiin­nos­tu­mi­nen voi olla se kai­vat­tu elä­män suo­la. Lap­sen mat­ka met­sään voi olla hy­vin ver­rat­ta­vis­sa pro­fes­so­ri Li­denb­roc­kin ja hä­nen vel­jen­poi­kan­sa Axe­lin mat­kaan; ute­li­ai­suus ja seik­kai­lunhalu vie­vät mo­lem­mis­sa ta­pauk­sis­sa koh­ti pää­mää­rää. 

Van­hem­pa­na moni al­kaa aset­tua enem­män aloil­leen ja sil­loin voi tun­tua, että elä­mäs­tä ei löy­dy enää mi­tään uut­ta ja jän­nit­tä­vää. Ai­het­ta kä­si­tel­lään Hel­sin­gin Sa­no­mien ar­tik­ke­lis­sa: Kun nuo­ruu­den pää­mää­rät on saa­vu­tet­tu, is­kee hel­pos­ti tyh­jyys: “On na­ii­via ku­vi­tel­la, että elä­mä tar­jo­ai­si sa­mo­ja mah­dol­li­suuk­sia kuin pari­kymp­pi­se­nä”, sa­noo on­nel­li­suus­fi­lo­so­fi (Tan­ja Va­sa­ma, 2.1.2019, HS), jos­sa tar­kas­tel­laan fi­lo­so­fi­an pro­fes­so­ri Ant­ti Kaup­pi­sen joh­dol­la elä­män mie­lek­kyyt­tä ja tar­koi­tuk­sel­li­suut­ta. Ar­tik­ke­lis­sa to­de­taan, että asi­oi­den ru­ti­noi­tu­mi­nen ja va­kiin­tu­mi­nen on yksi syy sii­hen, että yht­äk­kiä elä­mä ei tun­nu­kaan niin mie­lek­kääl­tä tai eri­tyi­sel­tä. Kun ikää al­kaa ker­tyä, arki voi käy­dä niin sa­no­tus­ti har­maak­si. 

“Jot­ta elä­mäs­sä oli­si jo­tain miel­tä tai tar­koi­tus­ta, täy­tyy ta­voi­tel­la ja to­teut­taa asioita, jot­ka ovat muul­la ta­val­la ar­vok­kai­ta: esi­mer­kik­si luo­da jo­tain kau­nis­ta, edis­tää oi­keu­den­mu­kai­suut­ta, kek­siä jo­tain hyö­dyl­lis­tä tai leik­kiä las­ten kans­sa. Jos täl­lai­ses­sa hank­kees­sa on­nis­tuu, usein sivu­tuot­tee­na on on­nel­li­suut­ta ja mie­li­hy­vää”, Kaup­pi­nen to­te­aa.  

Juu­ri täl­lai­sis­ta asi­ois­ta voi löy­tää kai­paa­maan­sa uut­ta ja mie­len­kiin­tois­ta. Vä­lil­lä uu­den löy­tä­mi­nen vaa­tii epä­mu­ka­vuus­a­lu­eel­le me­ne­mis­tä, sil­lä ei­hän kaik­kea voi saa­vut­taa koti­soh­val­ta kä­sin. Van­he­tes­sa nuo­ruu­den into ja seik­kai­lun­halu voi ra­pis­tua, mut­ta sil­ti­kään ei kan­na­ta tyy­tyä osaan­sa, vaan voi yrit­tää löy­tää ar­jen kes­kel­tä uu­sia, kiin­nos­ta­via asi­oi­ta, joi­hin voi­si tart­tua. Seik­kai­lu­jen ei tar­vit­se olla mah­ti­pon­ti­sia tai kä­si­tyk­siä maa­il­mas­ta mul­lis­ta­via, ku­ten vaik­ka­pa pro­fes­so­ri Li­denb­roc­kin ja Axe­lin mat­ka maan kes­ki­pis­tee­seen: esi­mer­kik­si uu­den har­ras­tuk­sen aloit­ta­mi­nen van­hem­mal­la iäl­lä voi poi­kia hie­non, koko lop­pu­e­lä­män kes­tä­vän seik­kai­lun. Sa­mal­la voi löy­tää it­ses­tään uu­sia puo­lia, joi­ta ei il­man mu­ka­vuus­a­lu­eel­ta pois­tu­mis­ta oli­si iki­nä huo­man­nut. Näin, pie­nil­lä as­ke­leil­la, voi löy­tää mie­lek­kyyt­tä elä­mään. 

Seik­kai­lu on siis kuin run­sau­den­sar­vi, joka avaa mah­dol­li­suu­den ali­tui­seen uu­den löy­tä­mi­seen ja si­ten myös on­nel­li­suu­teen. Koko ih­mis­kun­nan his­to­ri­an ajan on vaa­dit­tu ih­mi­sil­tä roh­keut­ta ja päät­tä­väi­syyt­tä rat­kais­ta on­gel­mia ja saa­da tie­toa pla­nee­tas­tam­me ke­hit­ty­äk­sem­me yh­teis­kun­ta­na ja yk­si­löi­nä. Seik­kai­lut ja tie­don­halu ovat avan­neet tien ih­mi­sen ke­hit­ty­nei­syy­teen ja älyk­kyy­teen, jotka ovat mah­dol­lis­ta­neet ny­kyi­sen elä­mäm­me.