Syyttömät ihmiset kärsivät maailman pahuudesta, mutta murheen alhoon vaipuminen ei auta ketään

Kuva: Anni Kar­hu­nen

”Ra­kas Kit­ty, voit­ko se­lit­tää mi­nul­le, mis­tä joh­tuu, että kaik­ki ih­mi­set kät­ke­vät si­sim­pän­sä niin huo­lel­li­ses­ti?” ih­met­te­lee Anne Frank. Ih­mis­ten si­säl­lä kie­huu polt­ta­van kuu­maa pa­huut­ta, jota on vai­kea hal­li­ta ja joka rä­jäh­tä­es­sään ai­heut­taa val­ta­vaa tu­hoa kaik­ki­al­la ym­pä­ril­lään. Ih­mi­nen pys­tyy tuot­ta­maan kä­sit­tä­mät­tö­män suur­ta tur­mi­o­ta täy­sin har­mit­to­mia laji­to­ve­rei­taan koh­taan, mi­kä­li hän käyt­tää voi­mi­aan vää­rin ja an­taa val­lan si­sim­mäs­sään ky­te­väl­le hal­lit­se­mat­to­mal­le vi­hal­le. Tämä viha koh­dis­tuu va­li­tet­ta­van usein täy­sin ulko­puo­lis­ta ih­mis­ryh­mää tai us­kon­toa koh­taan – ja sil­lä on erit­täin tu­hoi­sat seu­rauk­set.

Ih­mi­sen si­säl­lä kie­hu­vas­ta pa­huu­des­ta esi­merk­ki­nä on en­sim­mäi­sen ker­ran vuon­na 1955 suo­mek­si jul­kais­tu Nuo­ren ty­tön päi­vä­kir­ja (Het Ach­ter­huis/Hol­lan­ti 1947), joka ker­too toi­sen maa­il­man­so­dan ai­kaan juu­ta­lai­siin koh­dis­tu­neis­ta jul­mis­ta vai­nois­ta ja epä­in­hi­mil­li­syyk­sis­tä nuo­ren Anne Fran­kin sil­min. Pal­jon val­taa Sak­san po­li­tii­kas­sa omis­ta­nut pa­la­va­sie­lui­nen Adolf Hit­ler ha­lu­si puh­dis­taa maan juu­ta­lai­sis­ta saa­vut­taak­seen hi­moit­se­man­sa arja­lai­sen ro­dun ja ju­lis­ti hen­kiin­jää­mis­kamp­pai­lun juu­ta­lais­ten ja mui­den ro­tu­jen vä­lil­le. Suu­ren kan­na­tuk­sen ja kan­san­suo­si­on no­pe­as­ti ke­rän­nyt Hit­ler tah­toi eris­tää juu­ta­lai­set yh­teis­kun­nas­ta ja kaik­kien kun­nol­lis­ten sak­sa­lais­ten täy­tyi osal­lis­tua tä­hän ope­raa­ti­oon. Yksi paha ih­mi­nen pys­tyi käyn­nis­tä­mään vuo­sien pii­nan juu­ta­lai­sil­le ja aja­maan ih­mi­set kä­sit­tä­mät­tö­miin hir­mu­te­koi­hin, jot­ka pu­hut­ta­vat maa­il­maa ak­tii­vi­ses­ti vie­lä tä­nä­kin päi­vä­nä – ja joi­ta on mah­do­ton­ta se­lit­tää.

Kir­jan kir­joit­ta­nut nuo­ri ja vi­a­ton juu­ta­lais­tyt­tö, Anne, jou­tuu pii­lot­te­le­maan per­heen­sä kans­sa maan alla ja pel­kää­mään jat­ku­vas­ti kiin­ni­jää­mis­tä, mut­ta ko­kee sil­ti ole­van­sa etu­oi­keu­tet­tu mo­neen muu­hun juu­ta­lai­seen näh­den. Koh­taa­mis­taan kau­heuk­sis­ta huo­li­mat­ta Anne jak­saa us­koa tu­le­vaan ja py­syy op­ti­mis­ti­se­na sen suh­teen, että sota lop­puu pian ja he pää­se­vät vih­doin va­pau­teen. Hän kir­joit­taa kir­jas­sa seu­raa­vas­ti: ”Joka päi­vä tun­nen, että ke­hi­tyn si­säi­ses­ti, että va­pau­tuk­sen päi­vä lä­hes­tyy, tun­nen, kuin­ka kau­nis luon­to on, kuin­ka hy­viä ym­pä­ril­lä­ni ole­vat ih­mi­set ovat, kuin­ka kiin­toi­sa tämä seik­kai­lu on. Mik­si oli­sin siis toi­vo­ton?”, mikä an­taa os­viit­taa hä­nen ihail­ta­vas­ta asen­tees­taan. Moni voi­si ot­taa mal­lia An­nen suh­tau­tu­mis­ta­vas­ta, sil­lä synk­kyy­den kes­kel­lä epä­toi­voon vai­pu­mi­nen ei pa­ran­na asi­oi­ta, vaan te­kee elä­mäs­tä ai­no­as­taan kau­hal­li­sen ver­ran kur­jem­paa.

On suo­ras­taan koh­tuu­ton­ta, että mui­den ih­mis­ten pa­huu­den vuok­si nuo­ri ja täy­sin syy­tön Anne ei pää­se kos­kaan to­teut­ta­maan omia unel­mi­aan ja hä­nen mo­nes­ti mai­nit­se­man­sa tu­le­vai­suu­den­suun­ni­tel­mat jää­vät vain kau­kai­sek­si haa­veek­si. Anne haa­vei­lee kir­jas­sa esi­mer­kik­si ryh­ty­vän­sä myö­hem­min sa­no­ma­leh­ti­nai­sek­si ja kuu­lui­sak­si kir­jai­li­jat­ta­rek­si ja poh­tii voi­ko jos­kus to­teut­taa nämä ”suu­reel­li­set (hul­lut) toi­veen­sa”. Li­säk­si hän unel­moi pää­se­vän­sä vie­lä ker­ran pyö­räi­le­mään, tans­si­maan, vi­hel­te­le­mään, kat­se­le­maan maa­il­maa sekä tun­te­maan it­sen­sä nuo­rek­si ja va­paak­si. Anne pu­huu pal­jon ulko­maa­il­mas­ta ja toi­voo kuu­le­van­sa luon­non ää­nen jäl­leen sit­ten, kun ”kau­his­tut­ta­va sota on jos­kus ohi ja he ovat taas ih­mi­siä ei­vät­kä enää pelk­kiä juu­ta­lai­sia.” Va­li­tet­ta­vas­ti tämä kau­his­tut­ta­va sota ei ole vie­lä tänä päi­vä­nä­kään ohi, vaan ih­mis­ten te­ke­mät jul­muu­det jat­ku­vat yhä edel­leen ja sama pöy­ris­tyt­tä­vä syk­li kie­rii kie­ri­mis­tään. Pa­huus on voi­nut muut­taa muo­to­aan vuo­si­sa­to­jen saa­tos­sa, mut­ta sil­ti se py­syy maa­pal­lol­la tiu­kas­ti kuin ta­ki­ai­nen ja jat­kaa tur­mi­ol­lis­ta seik­kai­lu­aan läpi kan­sa­kun­tien.

”Mitä, mitä ih­met­tä tämä sota hyö­dyt­tää? Mik­si ih­mi­set ei­vät voi rau­hal­li­ses­ti elää kes­ke­nään? Mik­si kaik­ki täy­tyy hä­vit­tää?” ky­syy Anne kir­jas­saan. Sa­mat ky­sy­myk­set pä­te­vät erin­o­mai­ses­ti myös nyky­päi­vään, kun Syy­ri­as­sa so­di­taan ve­ri­ses­ti, eläi­miä ta­pe­taan suku­puut­toon, sade­met­siä kaa­de­taan tau­ko­a­mat­ta, Eu­roop­paan teh­dään tu­hoi­sia ter­ro­ri-is­ku­ja ja val­ta­me­ria hu­ku­te­taan muo­viin. On­gel­mia esiin­tyy myös Suo­mes­sa ja lu­ke­mat­to­mia ih­mi­siä syr­ji­tään esi­mer­kik­si et­ni­syy­den, sek­su­aa­li­sen suun­tau­tu­mi­sen, us­kon­non tai yh­teis­kun­ta­luo­kan vuok­si. Tiet­tyyn ih­mis­ryh­mään koh­dis­tu­va inho ei ole kui­ten­kaan hy­väk­syt­tä­vä syy har­joit­taa hir­vit­tä­viä jul­muuk­sia hei­tä koh­taan ja koh­del­la hei­tä kuin ros­kaa – ei var­sin­kaan, kun kaik­ki ih­mi­set ovat taus­tois­taan huo­li­mat­taan hy­vin sa­man­kal­tai­sia ja ai­van yhtä hy­viä. Yk­sit­täi­nen ih­mi­nen ky­ke­nee jul­miin te­koi­hin ja Nuo­ren ty­tön päi­vä­kir­ja muis­tut­taa­kin sii­tä, mi­ten pal­jon pa­huut­ta maa­il­mas­sa on ai­koi­naan ky­te­nyt ja ky­tee yhä edel­leen. Anne kir­joit­taa: ”Ih­mi­sis­sä on ker­ta kaik­ki­aan tai­pu­mus hä­vit­tää, halu tap­paa, mur­ha­ta ja rai­vo­ta.” Tämä on tot­ta ja ko­ros­tuu eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun ih­mi­nen ei suos­tu kun­ni­oit­ta­maan tois­ta tasa-ar­voi­ses­ti taus­tas­ta huo­li­mat­ta, vaan ha­lu­aa olla suo­si­ol­la as­teen ver­ran pa­hem­pi ja jul­mem­pi suun­nan­näyt­tä­jä muil­le.

Ih­mis­ten pa­huu­des­ta va­roit­taa myös Mai­ja Aal­to ko­lum­nis­saan ”Lap­se­ni, varo ih­mi­siä” (Hel­sin­gin Sa­no­mat 26.1.2019). Aal­to ker­too, että myös lap­set ym­mär­tä­vät va­roa pa­ho­ja ih­mi­siä, ”saa­lis­ta­jia”, jot­ka hou­kut­te­le­vat au­ton kyy­tiin tai koi­ran­pen­tu­ja kat­so­maan. Vaik­ka lap­set ta­ju­a­vat vä­hem­män raa­em­mas­ta ja suo­rem­mas­ta väki­val­las­ta, he sil­ti vais­to­a­vat sen läs­nä­olon, kos­ka ”maa­il­ma nyt vain on sel­lai­nen”. Pa­huut­ta vaa­nii kaik­ki­al­la ja van­hem­mil­le, ku­ten Aal­lol­le, voi olla to­del­la ras­kas­ta yrit­tää suo­jel­la omia lap­sia päi­vit­täin nur­kan ta­ka­na väi­jy­vil­tä vaa­roil­ta. On it­ses­tään sel­vää, että van­hem­mat ha­lu­a­vat pi­tää lap­sen­sa tur­vas­sa, mut­ta nyky­maa­il­mas­sa se ei ole ol­len­kaan niin help­poa. Myös Suo­men kal­tai­seen pis­kui­seen maa­han mah­tuu val­ta­vas­ti sek­su­aa­lis­ta väki­val­taa, jon­ka uh­rik­si lap­si voi hel­pos­ti jou­tua van­hem­pien va­ro­vai­suu­des­ta ja vas­tuul­li­suu­des­ta huo­li­mat­ta. On rank­kaa olla van­hem­pi ja tie­dos­taa, että lähi­ym­pä­ris­tös­sä on pal­jon pa­ho­ja ih­mi­siä, jot­ka ha­lu­a­vat sa­tut­taa omaa las­ta ja koh­dis­taa jul­mat te­kon­sa juu­ri hä­neen. On vie­lä ran­kem­paa tie­dos­taa, että kaik­kea pa­huut­ta ei voi tor­jua, vaan jos­sain vai­hees­sa se tu­lee lä­hel­le ja kos­ket­taa.

Aal­lon mie­les­tä vai­kein kä­si­tel­tä­vä asia las­ten kas­va­tuk­ses­sa ei suin­kaan ole so­si­aa­li­nen me­dia, vaan isom­mat asi­at, ku­ten pe­rus­tur­val­li­suus, maa­il­man­kat­so­mus ja suh­de toi­siin ih­mi­siin. Hän kir­joit­taa ko­lum­nis­saan: ”Vas­tuul­li­sen van­hem­man on pak­ko opet­taa lap­sen­sa va­ro­vai­sek­si. Mut­ta vaik­ka sen sa­noi­si mi­ten ikä­ta­soi­ses­ti ja har­ki­ten, sa­no­ma on poh­jim­mil­taan tämä: kuka ta­han­sa voi olla uhka. Kuka vain voi ha­lu­ta si­nul­le pa­haa tai teh­dä”, mikä avaa osu­vas­ti nyky­päi­vän suu­rim­pia on­gel­mia. On ol­ta­va koko ajan var­pail­laan, kos­ka ei voi tie­tää, mil­loin toi­nen ha­lu­aa teh­dä pa­haa ja va­hin­goit­taa, mil­loin toi­nen on uhka ja vaa­rak­si muil­le. Maa­il­mas­sa on ny­ky­ään pal­jon pa­huut­ta ja jul­mia ih­mi­siä, ai­van ku­ten Anne Fran­kin elin­ai­ka­na. Ka­ma­luu­det ei­vät mis­sään ta­pauk­ses­sa lop­pu­neet Hit­le­rin kuo­le­maan ja holo­kaus­tin päät­ty­mi­seen, vaan ne ovat lu­nas­ta­neet paik­kan­sa yh­teis­kun­nas­sa ja py­sy­vät maa­pal­lol­la tiu­kas­ti vuo­si­sa­das­ta toi­seen. Vaik­ka pa­huut­ta ei pys­ty kit­ke­mään pois, sitä vas­taan voi tais­tel­la omal­la asen­teel­la ja tah­don­voi­mal­la. Tär­kein­tä on, ett­ei anna pa­huu­del­le pe­rik­si.

Kuva: San­te­ri So­ran­ta

”Niin kau­an kuin voit kat­soa pe­lot­ta tai­vas­ta koh­ti, niin kau­an tie­dät ole­va­si puh­das si­säl­tä­päin ja tie­dät, että tu­let aina löy­tä­mään on­nen uu­des­taan”, to­te­aa Anne vii­saas­ti. Jot­ta ih­mi­nen voi löy­tää on­nen, hä­nen täy­tyy saa­da olla oma it­sen­sä ja kur­ko­tel­la tai­vas­ta il­man ra­joi­tuk­sia tai pel­koa kah­lit­se­mi­ses­ta. Ih­mis­ten ei pidä tu­ho­ta raa’asti tois­ten unel­mia ja pää­mää­riä omien ta­voit­tei­den­sa saa­vut­ta­mi­sek­si. Jo­kai­sen täy­tyy an­taa elää rau­has­sa ja kuu­lua juu­ri sii­hen yh­tei­söön mi­hin itse ha­lu­aa il­man sor­ta­mis­ta ja epä­in­hi­mil­lis­tä koh­te­lua. Ku­kaan ei an­sait­se nii­tä jul­muuk­sia, joi­ta Anne Fran­kin per­he jou­tui täy­sin syyt­tö­mä­nä ko­ke­maan. Ih­mis­ten si­säl­lä heh­kuu into­hi­moi­nen liek­ki, joka si­säl­tää toi­voa, rak­kaut­ta, iloa ja us­koa. Tätä liek­kiä ei saa men­nä tu­kah­dut­ta­maan vä­ki­sin, sil­lä se pi­tää ih­mi­sen puh­taa­na ja tuo hä­nen elä­mään­sä ai­toa hy­vyyt­tä. Jos liek­ki sam­muu, maa­il­mas­ta pois­tuu hip­pu­sen ver­ran vi­at­to­muut­ta ja sii­tä tu­lee taas as­ke­leen vaa­ral­li­sem­pi paik­ka elää. An­nen liek­ki heh­kui pit­kään kun­ni­an­hi­moi­se­na ja toi­veik­kaa­na kai­ken li­kai­suu­den ja synk­kyy­den kes­kel­lä ja toi maa­il­maan pal­jon läm­pöä ja va­loa en­nen tu­kah­tu­mis­taan.

”Tie­dän mitä tah­don, mi­nul­la on pää­mää­rä, mie­li­pi­teet, mi­nul­la on usko ja rak­kaus”, Anne kir­joit­taa kir­jas­saan. On tär­ke­ää, että ih­mi­set us­kal­ta­vat us­koa maa­il­man hy­vyy­teen ja pa­rem­paan tu­le­vai­suu­teen sii­tä huo­li­mat­ta, että hei­tä yri­te­tään koh­del­la jat­ku­vas­ti kal­toin. Toi­von ei saa an­taa sam­mua, vaan maa­il­maa pa­ran­taak­seen ih­mis­ten täy­tyy pi­tää kiin­ni omis­ta haa­veis­taan ja pää­mää­ris­tään juu­ri niin kuin An­ne­kin teki. Ih­mis­ten tu­lee tun­tea ym­pä­ril­lä heh­ku­va läm­pö ja naut­tia An­nen kal­toin elä­mäs­tä synk­kyy­des­tä huo­li­mat­ta. Jo­kai­sen pi­tää unel­moi­da roh­ke­as­ti myös mah­dot­to­mil­ta tun­tu­vis­ta asi­ois­ta ja tart­tua pi­me­än kes­kel­lä kaik­kein pie­nim­piin­kin va­lon­pil­kah­duk­siin. Anne kir­joit­taa kir­jas­saan: ”Täy­tyy­kö mi­nun aina aja­tel­la nii­tä toi­sia, teen­pä mitä ta­han­sa? Ja jos ha­lu­aa nau­raa jol­le­kin, pi­täi­si­kö mi­nun äk­kiä vai­e­ta ja hä­ve­tä sitä, että olen iloi­nen? Pi­täi­si­kö mi­nun it­keä päi­vät pit­kät?” Ei, sitä en voi teh­dä. Ai­ka­naan tämä synk­kyys me­nee ohi”, mikä on tär­keä muis­tu­tus jo­kai­sel­le,sil­lä il­man us­koa ei ole mi­tään.