Äidinmaa- koskettava tarina yhden suvun vahvoista naisista

An­nii­na Enc­kel­lin käsi­kir­joit­ta­ma ja Esa Nie­mi­sen ja Nik­las Rosst­rö­min sä­vel­tä­mä mu­si­kaa­li Äi­din­maa on suku­pol­vi­ker­to­mus yh­den su­vun vah­vois­ta nai­sis­ta, hei­dän eri­lai­sis­ta va­lin­nois­taan ja ky­vyis­tään sel­viy­tyä huo­noim­mil­la­kin het­kil­lä. Kau­niit ja elä­mää täyn­nä ole­vat sä­vel­mät huo­ku­vat nuo­ruu­den in­toa ja iloa, jot­ka so­dan syt­ty­es­sä saa­vat syn­kem­piä ja traa­gi­sem­pia sä­vy­jä.

Ta­ri­na al­kaa 1980-lu­vul­ta. Iä­käs Anni (Rit­va Grön­berg) saa­puu syn­nyin­paik­ka­kun­nal­leen yh­des­sä lap­sen­lap­sen­sa Lau­ran (Jo­han­na Kuu­va) kans­sa pe­run­kir­joi­tus­ta var­ten. An­nin äiti Vie­no (Vir­pi Raut­si­a­la) on kuol­lut ja jät­tä­nyt jäl­keen­sä ra­pis­tu­van kylä­kaup­pa­ra­ken­nuk­sen. Pe­run­kir­joit­ta­jaa odo­tel­les­saan Anni pa­laa muis­tois­saan ta­kai­sin nuo­ruu­ten­sa ke­sään 1939, joka oli kään­ne­koh­ta hä­nen elä­mäs­sään.

Yl­lä­tyk­se­nä mi­nul­le tuli se, että Äi­din­maan la­vas­tei­siin oli pa­nos­tet­tu niin­kin pal­jon. Ne vaih­tu­vat koh­tauk­sen ja pai­kan muut­tu­es­sa. La­vas­teet ku­vaa­vat koko näy­tök­sen ajan to­del­la hy­vin paik­ko­jen mil­jöö­tä ja ta­pah­tu­ma­pai­kois­ta jää sel­keä kuva. La­vas­teet toi­vat esi­tyk­seen eloa ja esi­tys­tä oli mie­len­kiin­tois­ta seu­ra­ta hulp­pei­den la­vas­tus­ten kans­sa. Myös taus­tal­la ole­vat ku­vat ja vi­de­ot oli­vat hy­vin teh­ty­jä ja va­lit­tu­ja. Ne elä­vöit­ti­vät esi­tys­tä, loi­vat tun­nel­maa sekä jän­ni­tys­tä.

Pu­vus­tus ku­va­si hie­nos­ti mo­lem­pien aika­ta­so­jen tyy­le­jä ja ihan­tei­ta. So­ti­lail­la oli so­ti­las­pu­vut ja nai­sil­la oli hie­no­ja van­han­ai­kai­sia mek­ko­ja. Asut oli­vat pel­kis­tet­ty­jä ja ne ei­vät vie­neet lii­kaa huo­mi­o­ta. 80-lu­vul­le siir­ryt­tä­es­sä tyy­li oli sen mu­kais­ta ja vä­rik­kääm­pää.

Ta­ri­na ete­nee hy­vin kah­des­sa eri aika­ta­sos­sa. Nuo­ri Anni (Lot­ta Vaat­to­vaa­ra), on kau­nis nuo­ri nei­to, joka ole­muk­sel­laan an­taa pir­te­än ku­van it­ses­tään. Ola­via esit­tävä Mik­ko Ran­ta­niva taas on ensi­ra­kas­ta­jan roo­lis­saan. Juu­ri en­nen toi­sen maa­il­man­so­dan syt­ty­mis­tä, nuo­ren An­nin ja ky­lään kesä­töi­hin tul­leen Ola­vin vä­lil­le, lei­mah­taa ly­hyt, mut­ta into­hi­moi­nen ro­mans­si. Ola­vin läh­ties­sä rin­ta­mal­le Anni jou­tuu raas­ta­vien va­lin­to­jen eteen: va­li­ta­ko raha ja tur­val­li­suus vai rak­kaus?

Vaik­ka näy­tel­mä on täyn­nä vah­vo­ja nais­roo­le­ja, ei­vät mie­het jää­neet kui­ten­kaan si­vuun. Jo­kai­nen näyt­te­li­jä osa­si esit­tää lois­ta­vas­ti oman osan­sa ja tun­teet vä­lit­tyi­vät kat­so­moon saak­ka. Eläy­ty­mi­nen omaan roo­liin oli ihail­ta­vaa. 

Mu­siik­ki oli suu­res­sa osas­sa esi­tys­tä ja se toi ta­ri­naan ai­dos­ti lisä­si­säl­töä. Yl­lä­tyin sii­tä, että jo­kai­nen näyt­te­li­jä osa­si lau­laa niin hy­vin ja puh­taas­ti. Esi­tys­tä oli sik­si ilo kuun­nel­la. Mu­siik­ki vä­lit­ti tun­teet lai­das­ta lai­taan hie­nos­ti. Sa­nat oli­vat tai­ta­vas­ti suun­ni­tel­tu ja esi­tyk­sen ai­ka­na koin­kin mo­net kyl­mät vä­reet. Sii­tä tie­si, että mu­siik­ki oli on­nis­tu­nut­ta ja ve­to­si tun­tei­siin jo­kai­sel­la het­kel­lä eri ta­voin.

Mu­si­kaa­lin alus­sa olin ehkä hi­ve­nen häm­men­ty­nyt sii­tä, mitä tu­le­man pi­tää, mut­ta ta­ri­nan ede­tes­sä olin hy­vin mu­ka­na ta­ri­nan juo­nes­sa ja aja­tuk­ses­sa. Äi­din­maa oli lois­ta­va ja sel­keä ko­ko­nai­suus si­säl­tä­en kau­nis­ta ja tun­tei­kas­ta mu­siik­kia. Sii­hen oli otet­tu tai­ta­via näyt­te­li­jöi­tä, vi­de­oi­den ja ää­nien tuo­maa jän­ni­tys­tä sekä usei­den hie­no­jen la­vas­tei­den luo­maa to­del­li­suut­ta.