Häikäisevä, mutta koskettava tarina Rauli Baddingin tapahtumarikkaasta elämästään

Saara Ruotsalainen

Kä­vin kat­so­mas­sa Ii­sal­mes­sa IN-te­at­te­rin mu­sii­kil­li­sen näy­tel­män Bus­si So­me­rol­le, ta­ri­na Rau­li Bad­din­gis­ta. Tuo­mas Ti­mo­sen ja Pärt­ty­li Rin­teen käsi­kir­joit­ta­ma tari­na ker­too Rau­li ”Bad­ding” So­mer­jo­en uras­ta lau­la­ja­na sekä vas­toin­käy­mi­sis­tä, joi­ta hän elä­män­sä ai­ka­na koh­taa. 

Aluk­si Rau­li on tun­nol­li­nen pie­ni poi­ka, joka tah­too aut­taa muun mu­as­sa al­ko­ho­liin va­jon­nut­ta isään­sä hei­dän oman ki­os­kin­sa pyö­rit­tä­mi­ses­sä. Rau­li on mel­ko ujo poi­ka nuo­re­na, mut­ta tei­ni-ikäi­se­nä hä­nen ys­tä­vän­sä saa­vat suos­tu­tel­tua Rau­lin lau­la­maan ys­tä­vien bän­diin. Tuot­ta­jat kui­ten­kin nä­ke­vät Rau­lin esiin­ty­mi­ses­sä po­ten­ti­aa­lia ja hän saa tar­jouk­sen soo­lo­u­raan. Rau­li Bad­ding ot­taa tar­jouk­sen vas­taan ja näin al­kaa hä­nen mat­kan­sa hui­pul­le lau­la­ja­na. Näy­tel­män kul­kua se­koit­ti hie­man se, että pää­hen­ki­löä näyt­te­li nel­jä eri hen­ki­löä. Kui­ten­kin aina näy­tel­män ede­tes­sä hie­man, ta­ju­sin, että näyt­te­li­jä on vaih­tu­nut, sil­lä Rau­li oli kas­va­nut van­hem­mak­si.

La­vas­tuk­ses­sa ja pu­vus­tuk­ses­sa oli huo­mi­oi­tu, että Rau­li eli 1950-lu­vun ym­pä­ril­lä. Vaat­teet oli­vat ko­vin van­han­ai­kai­sia, sil­lä esi­mer­kik­si kaik­ki nai­set pu­keu­tui­vat ha­mei­siin ja hiuk­set oli lei­kat­tu ly­hy­ek­si ja ki­har­ret­tu. Mie­het pu­keu­tui­vat löy­sem­piin hou­sui­hin, pit­kään tak­kiin ja vil­la­pai­taan sekä lak­kiin. So­mer­jo­kien ko­dis­sa oli ko­ris­teel­li­set, van­han­ai­kai­set keit­ti­ön tuo­lit ja to­del­la van­ha ra­dio. Näis­tä sel­vi­si hy­vin, mil­loin Rau­li on elä­nyt.

Mui­na ta­pah­tu­ma­paik­koi­na näy­tel­mäs­sä oli ”So­mer­jo­en ki­os­ki”, joka kuu­lui siis hei­dän per­heel­leen. Al­ko­ho­li oli suu­res­sa osas­sa näy­tel­mää ja muun mu­as­sa ki­os­kil­la ai­kui­set nau­tis­ke­li­vat al­ko­ho­lia run­sain mää­rin. Rau­lin isä Gun­nar So­mer­jo­ki kuo­li al­ko­ho­lin lii­al­li­seen käyt­töön Rau­lin ol­les­sa vas­ta lap­si. Kos­ka esiin­ty­mi­nen/lau­la­mi­nen oli suu­res­sa osas­sa näy­tel­mää, näy­tel­mäs­sä ol­tiin pal­jon myös esiin­ty­mis­la­val­la. Li­säk­si la­vas­tuk­se­na oli myös Rau­lin muu­ta­mien nais­ys­tä­vien ko­dit, jot­ka oli myös­kin si­sus­tet­tu van­han­ai­kai­seen tyy­liin.

Mu­siik­ki­näy­tel­mäs­sä oli siis pal­jon lau­lua ja soit­ta­mis­ta. Kaik­ki Rau­li Bad­din­gia näyt­te­le­vät hen­ki­löt lau­loi­vat to­del­la hie­nos­ti. Oli kau­nis­ta kat­sel­ta­vaa, mi­ten nuor­ta Rau­lia näyt­te­le­vä lap­si­kin osa­si ot­taa koko sa­lin hal­tuun­sa ja lau­laa kuu­lu­val­la ää­nel­lä. Mo­nen lau­lun koh­dal­la it­sel­lä­ni tuli kyl­miä vä­rei­tä. Koko näy­tel­män ajan näyt­tä­mön taka­o­sas­sa oli am­mat­ti­mai­nen bän­di, joka sä­es­ti kaik­ki lau­lut. Se oli mie­les­tä­ni hie­no lisä, sil­lä mu­siik­ki tuli li­ve­soit­to­na eikä nau­hal­ta. Lau­lu­e­si­tyk­set oli­vat to­del­la hie­no­ja het­kiä näy­tel­mäs­sä. Niis­tä oli teh­ty eri­koi­sia ja kos­ket­ta­via. Jot­kut esi­tyk­set näyt­te­li­jät saat­toi­vat lau­laa il­man sä­es­tys­tä ja suo­raan valo­kei­lan osoit­ta­ma­na. Lau­lu­koh­tauk­set oli­vat mi­nun lem­pi­koh­tauk­si­a­ni koko näy­tel­mäs­sä.

Mie­les­tä­ni näyt­te­li­jät oli­vat erit­täin eläy­ty­nei­tä ja he oli­vat omak­su­neet roo­lin­sa mai­ni­os­ti. Kaik­ki toi­vat omaa jut­tu­aan sel­ke­äs­ti esil­le ja he us­kal­si­vat esit­tää roh­ke­as­ti esi­mer­kik­si juu­ri ky­sei­set lau­lu­koh­tauk­set. Oli myös hie­noa, kuin­ka näyt­te­li­jät osa­si­vat muun­tau­tua mo­nen eri hah­mon roo­liin. Jo­kai­nen näyt­te­li­jä esit­ti ai­na­kin kah­des­sa tai kol­mes­sa roo­lis­sa, mut­ta sil­ti eläy­ty­mi­nen py­syi en­ti­sel­lään.

Tun­nel­ma näy­tel­mäs­sä vaih­te­li pal­jon. Vä­lil­lä sii­nä ta­pah­tui pal­jon iloi­sia asi­oi­ta ja ker­rot­tiin hy­viä vit­se­jä, joil­le koko ylei­sö nau­roi, mut­ta toi­saal­ta sii­nä oli myös pal­jon su­rul­li­sia koh­tauk­sia. Kos­ket­ta­vim­pia koh­tauk­sia oli­vat muun mu­as­sa Rau­lin isän kuo­le­ma sekä lo­pus­sa se, kun Rau­li Bad­ding kuo­li itse. Ti­lan­teet oli teh­ty hy­vin kä­sin kos­ke­tel­ta­vik­si ja näyt­te­li­jät osa­si­vat ku­va­ta su­run tun­teen sel­ke­äs­ti. Esi­mer­kik­si Rau­lin kuo­le­ma tuli yl­lä­tyk­se­nä eikä sitä osan­nut odot­taa. Rau­li Bad­ding oli kui­ten­kin vas­ta 39-vuo­ti­as ja hä­nen uran­sa oli juu­ri läh­dös­sä uu­des­taan nou­suun al­ko­ho­lin tuot­ta­man suu­ren las­kun jäl­keen. 

En­nak­ko­luu­lo­ni näy­tel­mää koh­taan oli­vat hie­man se­ka­lai­set. Näy­tel­mä ei kiin­nos­ta­nut mi­nua ko­vin pal­jon en­nen sin­ne me­noa, mut­ta lop­pu­jen lo­puk­si se oli­kin ihan mie­len­kiin­toi­nen. Sii­nä ta­pah­tui pal­jon tun­net­ta he­rät­tä­viä asi­oi­ta, jot­ka pi­ti­vät mie­len­kiin­to­a­ni yllä näy­tel­mää kat­so­es­sa. Jot­kin koh­tauk­set ei­vät ol­leet kui­ten­kaan niin olen­nai­sia ja ne tun­tui­vat hie­man tyl­sil­tä ja sil­loin aloin miet­ti­mään esi­mer­kik­si tä­män ar­vos­te­lun kir­joit­ta­mis­ta. Oli­sin toi­vo­nut, että oli­sin pääs­syt su­kel­ta­maan kun­nol­la näy­tel­män si­sään ei­vät­kä aja­tuk­se­ni oli­si lei­jail­leet mis­sään muu­al­la. Kui­ten­kin näy­tel­mäs­tä jäi mi­nul­le po­si­tii­vi­nen kuva ja en­nak­ko-odo­tuk­sii­ni ver­rat­tu­na, se oli to­del­la hyvä.

Ke­vät­tä koh­ti Non So­lumHuh­ti­kuu 201918.4.2019