Vauhtia ja valheita: Kuka tippuu ensimmäisenä kyydistä lähes hulvattomasta tarinasta?

Michael Cooney: Puhtaana käteen (Cash on delivery)

Suo­men­nos Tii­na Puu­ma­lai­nen. Oh­jaus Mika Nuo­jua. La­vas­tus & pu­vus­tus Ma­rie An­ti­kai­nen. Valo­suun­nit­te­lu Las­si Krö­ger. Ääni­suun­nit­te­lu Kati Kos­lo­nen. Roo­leis­sa Mik­ko Ran­ta­niva, Rii­na Björk­bac­ka, Mik­ko Paa­na­nen, Ilk­ka Pent­ti, Pek­ka Ke­kä­läi­nen, Lot­ta Vaat­to­vaa­ra, Kar­ri Lämp­sä, Juk­ka Väi­nö­lä, An­nuk­ka Blom­berg, Kat­rii­na Li­lien­kampf. ⭐⭐⭐⭐⭐

Puh­taa­na Kä­teen on maa­il­mal­la hy­vin suu­ren suo­si­on saa­vut­ta­nut fars­si-te­at­te­ri. Käsi­kir­joit­ta­ja­na toi­mii Mic­ha­el Coo­ney (Lon­too). Esi­tys­tä on esi­tet­ty ym­pä­ri maa­il­maa myös Kuo­pi­os­sa. Esi­tyk­ses­tä ei vauh­tia, mie­li­ku­vi­tus­ta tai jän­ni­tys­tä puu­tu, kun tai­ta­vat ja eläy­ty­vät näyt­te­li­jät ot­ta­vat niin ylei­sön kuin la­van hal­tuun. 

Te­at­te­ris­sa pää­osaa täh­dit­tä­vä Erk­ki Leh­ti­nen ( Mik­ko Ran­ta­niva) on hy­vin ta­val­li­nen sa­vo­lai­nen mies. Hän asuu oma­koti­ta­los­sa vai­mon­sa Lii­sa Leh­ti­sen (Rii­na Björk­bac­ka) kans­sa. Hei­dän rie­sa­naan asus­taa myös ali­vuok­ra­lai­se­na Er­kin ys­tä­vä: Visa Muik­ku. 

Erk­ki Leh­ti­nen on ka­ve­rei­den kes­ken me­nes­ty­vä ja hy­vin reh­ti mies. Tämä nä­kyy sii­nä, että vaik­ka mitä kum­maa ta­pah­tuu, he ei­vät osaa epäil­lä Erk­kiä niis­tä. Kui­ten­kin kat­so­jal­le pal­jas­tuu heti en­sim­mäi­ses­sä koh­tauk­ses­sa, mi­ten kie­ro hän poh­jim­mil­taan osaa olla. Tosi­a­si­as­sa mies on jää­nyt jo kak­si vuot­ta taka­pe­rin työt­tö­mäk­si ja elät­tä­nyt it­sen­sä ja per­heen­sä mitä kum­mal­li­sim­mil­la val­ti­on tuil­la. Erk­ki on ke­hi­tel­lyt yh­den, jos toi­sen­kin kek­si­tyn hen­ki­lön, ta­ri­nan ja sai­rau­den, jois­ta so­si­aa­li­tur­va mak­saa tu­kia. Hui­jaus­ten ta­ka­na on suun­na­ton hä­peä työt­tö­myy­des­tä, jos­ta hän ei ha­lua ke­nen­kään tie­tä­vän. 

Vih­doin, kun mies on päät­tä­nyt lo­pet­taa ket­kui­lun, tu­lee ovis­ta ra­han li­säk­si si­sään niin te­ra­peut­tia, tar­kas­ta­jaa ja hau­taus­u­ra­koit­si­jaa kuin vai­moa, su­ku­lai­sia ja mui­ta tut­tu­ja. 

Te­at­te­ri­e­si­tyk­sen juo­ni ete­ni to­del­la no­pe­aa tah­tia. Aina, kun yksi ti­lan­ne oli hie­man laan­tu­nut, oves­ta puk­ka­si jo tois­ta ti­lal­le. Tämä loi esi­tyk­seen hy­vin nok­ke­lan ja su­ju­van tem­mon, joka viih­dyt­ti kat­so­jia alus­ta lop­puun saak­ka. 

 Esi­tyk­ses­tä ei huu­mo­ria puut­tu­nut. Kaik­ki kään­teet maus­tet­tiin rei­lul­la kä­del­lä ko­me­di­ak­si, jopa ar­jen su­rul­li­sim­mat­kin kään­teet, ku­ten kuo­le­ma. Esi­tyk­sen aihe oli hy­vin ai­kuis­mai­nen ja yh­teis­kun­taan kan­taa ot­ta­va. Te­ok­ses­sa kä­si­tel­tiin mo­nen­lai­sia val­ti­on tuki­muo­to­ja, nii­den hui­jaa­mis­ta ja mui­ta työ­e­lä­mään ja ai­kuis­ten ar­keen liit­ty­viä asi­oi­ta. Mie­les­tä­ni tä­män ta­kia esi­tys so­pii pa­rem­min van­hem­mal­le ikä­pol­vel­le kuin esi­mer­kik­si lap­sil­le. 

Esi­tyk­sen mil­jöö­nä toi­mi Erk­ki Leh­ti­sen ala­ker­ran olo­huo­ne, joka oli hy­vin mo­der­ni ja ava­ra. Olo­huo­net­ta ei ol­lut täy­tet­ty nur­kas­ta nurk­kaan tur­hal­la roi­nal­la, mikä kai­ken vauh­din kes­kel­lä toi­mi hy­vin. Olo­huo­nees­ta joh­ti ovia esi­mer­kik­si keit­ti­öön, maku­huo­nee­seen ja pi­hal­le. Ovien ta­ka­na ole­vat ti­lat toi­mi­vat omal­ta osal­taan ta­pah­tu­ma­paik­koi­na. Kui­ten­kaan nii­den ta­ka­na ole­vaa toi­min­taa ei kat­so­ja näh­nyt, mikä jät­ti kat­so­jal­le oman tul­kin­nan va­raa. 

La­vas­tus oli hy­vin simp­pe­li ja toi­mi­va. Olo­huo­ne oli si­sus­tet­tu nyky­ai­kai­sek­si ja ar­vok­kaan nä­köi­sek­si. Tämä loi Leh­tis­ten per­hees­tä hy­vin pär­jää­vän ku­van. Mie­les­tä­ni la­vas­tus toi­mi to­del­la hy­vin läpi esi­tyk­sen luo­den kat­so­jal­le ko­dik­kaan ja mu­ka­van tun­nel­man. Li­säk­si va­lais­tus oli hy­vin kir­kas, mikä loi omal­la ta­val­laan mo­der­nin vai­ku­tel­man ta­loon. Kui­ten­kin kirk­kaus pis­ti aika ajoin vä­hän sil­mään, mikä hie­man häi­rit­si omaa kat­se­lu­ko­ke­mus­ta­ni.

Esi­tyk­sen ääni­maa­ilma oli hy­vin pel­kis­tet­ty. Näy­tel­mäs­sä ei ol­lut min­kään­lais­ta taus­ta­mu­siik­kia. Kui­ten­kin ääni­te­hos­tei­ta käy­tet­tiin mal­til­li­ses­ti. Nii­tä käy­tet­tiin muun mu­as­sa, kun ovi­kel­lo soi tai kun sa­la­ma iski. Juu­ri esit­te­le­mä­ni ääni­maa­ilma toi­mi hy­vin näy­tel­mäs­sä. Näyt­te­li­jöi­den puhe täyt­ti val­loit­ta­vas­ti sa­lin, eikä on­gel­mak­si koi­tu­nut saa­da sel­vää, mis­tä pu­hut­tiin. Mu­siik­ki oli­si voi­nut luo­da hy­vin se­ka­van tun­nel­man te­ok­seen. 

Näyt­te­li­jät suo­riu­tui­vat ai­van us­ko­mat­to­man hy­vin esi­tyk­ses­tä. Heis­tä suo­ras­taan lois­ti am­mat­ti­tai­to ja oma mie­len­kiin­to työ­hön. Eri­tyi­ses­ti pää­roo­le­ja esit­tä­vät Mi­kot (Erk­ki Leh­ti­nen ja Visa Muik­ku) ta­ka­si­vat ylei­söl­le hul­vat­to­man te­at­te­ri­ko­ke­muk­sen. Näyt­te­li­jät eläy­tyi­vät roo­lei­hin­sa, muis­ti­vat, mitä kum­mal­li­sim­mat juo­nen­kie­mu­rat ja pi­ti­vät pok­kan­sa sil­loin­kin, kun ylei­sö ei sii­hen pys­ty­nyt. Esi­tyk­ses­tä lois­ti hy­vin ke­veä tun­nel­ma ja näy­tel­mä ete­ni kiin­nos­ta­vas­ti. Alus­sa ole­va ti­lan­ne saa­tiin pyö­ri­tel­tyä kiih­ty­väl­lä tem­pol­la sol­muun niin, ett­ei kui­ten­kaan itse käsi­kir­joi­tus kär­si­nyt.

Pu­vus­tus ku­va­si hy­vin esiin­ty­jien roo­le­ja ja am­mat­te­ja: Tar­kas­ta­jal­la oli puku, kor­jaa­jal­la työ­haa­la­ri ja hau­taus­u­ra­koit­si­jal­la suo­ja­puku. Kes­kei­sis­sä roo­leis­sa ole­vil­la näyt­te­li­jöil­lä oli hy­vin ar­ki­set vaat­teet. Pu­vus­tus loi ren­non ja hy­vin ar­ki­sen tun­nel­man esi­tyk­seen. 

Pi­din suu­res­ti esi­tyk­ses­tä ja voi­sin suo­si­tel­la sitä ilo­mie­lin. Te­ok­sen nok­ke­la di­a­lo­gi, na­pak­ka tem­po ja viih­dyt­tä­vät roo­li­hah­mot sai­vat kat­so­jan olon mu­ka­vak­si. Li­säk­si te­ok­ses­sa oli koh­tia, jot­ka jä­tet­tiin kat­so­jan tul­kin­nan va­raan niin kuin esi­mer­kik­si pesu­kone, joka piti kum­mal­lis­ta ään­tä. Pesu­ko­nee­seen ei kiin­ni­tet­ty sen kum­mem­min huo­mi­o­ta esi­tyk­sen ede­tes­sä, mut­ta se kui­ten­kin esiin­tyi mon­ta ker­taa sii­nä. Täl­lai­set koh­tauk­set he­rät­ti­vät kes­kus­te­lua vie­lä ko­tiin pääs­ty­ään­kin.