Ihanan arkinen tylsyys

Kun ih­mi­nen he­rää, hän voi uni­se­na kä­vel­lä suo­raan ves­saan il­man, että edes ta­ju­aa toi­mi­van­sa si­ten. Se on niin arki­päi­väi­sen nor­maa­lia, ett­ei koko asi­aa tar­vit­se aja­tel­la. Mut­ta kä­ve­lem­me­kö me ”uni­se­na” koko päi­vän kou­lus­ta tai töis­tä har­ras­tuk­siin ja sen jäl­keen jää­kaa­pil­ta läk­sy­jä te­ke­mään tai työ­säh­kö­pos­te­ja lä­het­tä­mään? Va­el­lam­me­ko lo­puk­si suih­kun kaut­ta nuk­ku­maan si­ten, ett­emme edes huo­maa toi­mi­vam­me näin, kos­ka jat­ku­vas­ta suo­rit­ta­mi­ses­ta ja te­ke­mi­ses­tä on tul­lut yhtä au­to­maat­tis­ta ja pa­kon­o­mais­ta kuin ves­sas­sa käy­mi­nen on?

Hel­sin­gin Sa­no­mien toi­mit­ta­ja Kai­sa Vil­ja­sen kir­joit­ta­ma ar­tik­ke­li Yli­oh­jel­moi­tu elä­mä kas­vat­taa lap­set vi­noon, va­roit­taa asi­an­tun­ti­ja – ”Lop­pu­tu­lok­se­na on jouk­ko ky­vyt­tö­miä ikä­vys­ty­jiä” (Hel­sin­gin Sa­no­mat, 30.8.2018) ko­ko­si Jy­väs­ky­län yli­o­pis­ton kas­va­tus­tie­teen pro­fes­so­rin ja Ou­lun yli­o­pis­ton do­sen­tin, Juha T. Ha­ka­lan, aja­tuk­sia las­ten elä­män oh­jel­moin­nis­ta ja tyl­syy­den kes­tä­mi­sen op­pi­mi­ses­ta. Teks­tin tee­si on, että vaik­ka van­hem­mat voi­vat ko­kea pai­net­ta jär­jes­tää lap­sil­le ak­tii­vis­ta toi­min­taa kel­lon ym­pä­ri, Ha­ka­lan mu­kaan tyl­syys ja te­ke­mi­sen puu­te voi­vat teh­dä lap­sel­le hy­vää.

Ha­ka­lan aja­tuk­se­na on, että tyl­syys voi an­taa lap­sel­le mah­dol­li­suu­den olla luo­va. Olen eh­dot­to­mas­ti sa­maa miel­tä hä­nen kans­saan. Vaik­ka lap­suu­des­sa­ni van­hem­pa­ni mah­dol­lis­ti­vat mi­nul­le pal­jon haus­kaa te­ke­mis­tä, jou­duin myös koh­taa­maan ti­lan­tei­ta, jois­sa opin itse päh­käi­le­mään, mitä te­ki­sin. Tämä oli mi­nus­ta to­del­la myön­tei­nen asia, sil­lä opin, että tyl­syys ei tar­koi­ta käsi­rau­to­jen kal­tais­ta kah­le­ti­laa. Tyl­syys on kuin port­ti; se on help­po ava­ta, kun op­pii, kuin­ka luk­ko toi­mii.

Ny­ky­ään ihan­noi­daan elä­mää, joka vai­kut­taa täy­del­li­sel­tä. So­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa ne hen­ki­löt, joil­la on eni­ten seu­raa­jia, ei­vät jaa ku­via ar­ki­sis­ta kaup­pa­reis­suis­ta, mat­to­jen ko­pis­te­lus­ta tai lap­sen ok­sen­nus­tau­dis­ta. He ei­vät jaa ku­vaa it­ses­tään syö­mäs­sä no­pe­as­ti te­kais­tua aamu­pa­laa nuh­jui­ses­sa yö­pai­das­sa, hiuk­set tak­kui­si­na ja se hoh­ta­van vaa­le­an­pu­nai­nen fin­ni ot­sas­sa. Hei­dän ku­van­sa ei­vät ker­ro mi­tään ar­jen ilois­ta tai epä­mu­ka­vuuk­sis­ta. He vä­lit­tä­vät vies­tin täy­del­li­ses­tä elä­mäs­tä, joka on täyn­nä ek­soot­ti­sia elä­myk­siä. Hei­dän ku­vien­sa kat­so­mi­nen saa oman elä­män näyt­tä­mään tyl­säl­tä. Onko siis ihme, että van­hem­mat tun­te­vat tar­vet­ta jär­jes­tää sil­mä­te­ril­leen mu­ka­vaa te­ke­mis­tä vuo­ro­kau­den jo­kai­sel­le va­paal­le het­kel­le?

Ha­ka­lan mu­kaan lap­sil­ta ei pi­täi­si pei­tel­lä sitä, että ”elä­mä ei ole pelk­kää Hop­lo­pia”. Ei las­ta tie­ten­kään pidä ma­sen­taa pel­käs­tään ikä­vil­lä asi­oil­la, mut­ta mie­les­tä­ni oli­si to­del­la vaa­ral­lis­ta an­taa lap­sil­le elä­mäs­tä hat­ta­ra­pil­vi­lin­nan kal­tai­nen kuva. Mitä ta­pah­tuu, kun lap­si pu­to­aa vaa­le­an­pu­nai­ses­ta, kar­kin­ma­kui­ses­ta lin­nas­ta kivi­ko­val­le, har­maal­le arki­e­lä­män as­val­til­le?

On kii­tet­tä­vää, jos van­hem­mat esi­mer­kik­si tar­jo­a­vat lap­sil­le mah­dol­li­suu­den har­ras­taa. Har­ras­tuk­set ke­hit­tä­vät las­ta ja tuot­ta­vat hä­nel­le iloa. Mut­ta jos har­ras­te­taan niin pal­jon, ett­ei lap­sel­le jää muu­ta ai­kaa kou­lun ja mui­den ar­kis­ten toi­mien li­säk­si, lap­sil­ta ka­to­aa arki, jo­hon kuu­luu haus­kuu­den ohel­la myös tyl­siä het­kiä. Ha­ka­la muis­tut­taa las­ten van­hem­pia sii­tä, että täl­lai­sel­la tauot­to­mal­la te­ke­mi­sel­lä voi olla las­ten tu­le­vai­suu­teen kiel­tei­nen vai­ku­tus. Tar­vit­see­ko siis har­ras­taa jo­kai­se­na il­ta­na vii­kos­sa, vai voi­si­ko jo­na­kin il­ta­na an­taa lap­sel­le mah­dol­li­suu­den kek­siä te­ke­mis­tä ”tyl­syy­teen”? Mil­lai­sia ai­kui­sia ke­hit­tyy lap­sis­ta, jot­ka ei­vät saa lap­suu­des­saan ope­tel­la, kuin­ka tyl­syy­den voi kään­tää mu­ka­vak­si het­kek­si? Kuin­ka ma­sen­tu­nei­ta tu­le­vai­suu­den ai­kui­sia kas­va­tam­me, jos an­nam­me heil­le tyl­sis­tä arki­päi­väi­syy­den het­kis­tä erit­täin ne­ga­tii­vi­sen ku­van ja kas­va­tam­me hei­dät val­miik­si oh­jel­moi­tuun, viih­dyt­tä­vään elä­mään?

Us­kon, ett­ei­vät lap­set kai­paa tauo­ton­ta toi­min­taa tai luk­sus­gla­mou­ria, vaan sitä, että he saa­vat van­hem­mil­taan rak­kaut­ta ja huo­mi­o­ta. Lap­sil­la on tar­ve tun­tea ole­van­sa ra­kas­tet­tu. Lap­sen ke­hi­tyk­sen kan­nal­ta on erit­täin tär­ke­ää, että lap­si tun­tee, että hä­nes­tä vä­li­te­tään. Vä­lit­tä­mis­tä voi osoit­taa vie­mäl­lä lap­sen har­ras­tuk­siin, mut­ta myös nä­en­näi­ses­ti tyl­sän koti-il­lan viet­tä­mi­nen ku­lu­neis­sa yö­pu­vuis­sa voi olla vä­lit­tä­mis­tä.

Teks­ti on kir­joi­tet­tu äi­din­kie­len nel­jän­nel­lä kurs­sil­la.

Vil­ja­sen ar­tik­ke­li:

https://www.hs.fi/ela­ma/art-2000005807704.html