Vähän isompi koe - Abin kokemuksia YO-kirjoituksista -

Lamp­pu syt­tyy -älyn­vä­läys?

He­rään aa­mul­la he­rä­tys­kel­lon pi­ri­nään. Nou­sen hi­taas­ti ylös ja hie­ron sil­mi­ä­ni unen­pöp­pe­rös­sä. Vä­syt­tää. Tuli taas men­tyä lii­an myö­hään nuk­ku­maan, vaik­ka juu­ri hy­vät yö­unet ovat osa val­mis­tau­tu­mis­ta yh­teen elä­mä­ni tär­keim­pään koi­tok­seen.

Yli­op­pi­las­kir­joi­tuk­siin.

Kou­lun puku­huo­nees­sa odot­te­lee kym­me­niä her­mos­tu­nei­ta op­pi­lai­ta. Jot­kut ovat saat­ta­neet kir­joit­taa jon­kin ai­neen jo edel­li­se­nä ke­vää­nä, mut­ta minä olen ensi­ker­ta­lai­nen.

Eni­ten stres­saan sitä, mah­tu­vat­ko evää­ni niil­le tar­koi­tet­tuun ko­riin. Eväät ovat­kin ai­noa asia, jo­hon olen kun­nol­la pa­nos­ta­nut. Mi­nul­la on mu­ka­na­ni pa­kas­te­pit­saa, vii­ni­ry­pä­lei­tä, smoot­hie­ta, irto­kark­ke­ja, kek­se­jä ja ties mitä muu­ta. Täl­lai­nen mää­rä ruo­kaa riit­täi­si mi­nul­le var­maan vii­kok­si, jo­ten ai­na­kaan kuu­den tun­nin ai­ka­na ei ehdi tul­la näl­kä. Huo­kai­sen hel­po­tuk­ses­ta.

Kä­vel­les­sä­ni sa­liin olo­ni on epä­to­del­li­nen. Tun­tuu, kuin oli­sin vas­ta ei­lis­päi­vä­nä as­tu­nut si­sään Klas­si­kan ovis­ta aloit­ta­en lu­ki­on yk­kös­luo­kan, ja nyt olen jo kir­joit­ta­mas­sa yli­op­pi­laak­si. YO-kir­joi­tuk­set ovat lu­ki­on alus­ta asti ol­leet esil­lä esi­mer­kik­si opon tun­neil­la, mut­ta sil­ti ne ovat aina tun­tu­neet hy­vin kau­kai­sil­ta.

Kun pää­sen is­tu­maan omal­le pai­kal­le­ni, vii­mei­nen­kin pie­ni jän­ni­tyk­sen tun­ne ka­to­aa. Olen­han teh­nyt sa­to­ja ko­kei­ta kou­lu-ura­ni ai­ka­na. Tämä nyt on vain vä­hän ta­val­lis­ta isom­pi ja tär­ke­äm­pi koe.

Alan te­ke­mään teh­tä­viä ja yri­tän par­haa­ni mu­kaan kes­kit­tyä. Rei­lun tun­nin työs­ken­te­le­mi­sen jäl­keen kes­kit­ty­mi­se­ni kui­ten­kin her­paan­tuu ja pää­tän, että nyt on aika aloit­taa eväi­den syö­mi­nen. Tai no, aloit­ta­mi­ses­ta lie­nee tur­ha pu­hua, sil­lä olen tä­hän men­nes­sä eh­ti­nyt jo syö­dä ko­ko­nai­sen vii­ni­ry­pä­le­pa­ke­tin.

Teh­tä­vä toi­sen­sa jäl­keen tu­lee val­miik­si. Sa­maa vauh­tia tyh­jen­tyy myös eväs­ra­sia. Kii­ret­tä mi­nul­la ei kui­ten­kaan pidä mis­sään vai­hees­sa. Ko­e­tan vä­lil­lä pie­nes­ti ve­ny­tel­lä jal­ko­ja­ni sekä kä­si­ä­ni. Tar­kis­tan mo­neen ker­taan, että olen vas­tan­nut kaik­kiin teh­tä­viin.

Kun vii­mein pää­tän, että on aika läh­teä pois sa­lis­ta, tun­nen sekä hel­po­tus­ta, että pien­tä pa­niik­kia. Me­nen ta­kai­sin puku­huo­nee­seen pak­kaa­maan ta­va­ra­ni.  Nuo vas­tauk­set mää­rit­te­le­vät ko­keen lop­pu­tu­lok­sen ja lo­pul­li­sen arvo­sa­na­ni.

Olin lu­ki­on alus­ta asti ikään kuin pe­län­nyt YO-kir­joi­tuk­sia, mut­ta lop­pu­jen lo­puk­si koe­ti­lan­ne ei ol­lut sen pa­hem­pi kuin nor­maa­lis­sa kurs­si­ko­kees­sa­kaan. Tie­tys­ti eri­lai­set käy­tän­nön­a­si­at, ku­ten ves­sa­käyn­nit tai tek­ni­set on­gel­mat, loi­vat mi­nul­le etu­kä­teen pai­nei­ta, mut­ta on­nek­si en­nen ko­et­ta an­net­tiin hy­vät ja sel­ke­ät oh­jeet eri ti­lan­tei­den va­ral­le.

Täs­tä ker­ras­ta vii­sas­tu­nee­na, aion lu­kea seu­raa­viin kir­joi­tuk­siin enem­män. Li­säk­si tai­dan pär­jä­tä ensi ker­ral­la kol­men pa­kas­te­pit­san si­jaan yh­del­lä.

Ehkä yksi pit­sa riit­tää yh­teen ko­kee­seen