Klassikko, to be or not to be?

Klassikoita on kaikkialla.

Emme voi vält­tyä niil­tä mi­ten­kään. Nii­hin vii­ta­taan mai­nok­sis­sa, tv-oh­jel­mis­sa, kir­jois­sa ja vaik­ka mis­sä. Yh­teis­kun­ta olet­taa, että ai­kui­nen ih­mi­nen osaa muu­ta­man si­taa­tin eri maa­il­man­kir­jal­li­suu­den klas­si­kois­ta ja näy­tel­mis­tä. Kou­lus­sa useim­mat ovat jou­tu­neet tai pääs­seet- kou­lu­lai­sen mie­len­kiin­nos­ta riip­pu­en, lu­ke­maan ja näyt­te­le­mään klas­si­koi­ta.

Suna Vuo­ren Hel­sin­gin Sa­no­miin kir­joit­ta­mas­sa es­sees­sä to­de­taan klas­si­kon mää­ri­tel­män ole­van ”ar­vos­tet­tu ja esi­mer­kil­li­nen teos, jos­sa tii­vis­tyy jo­tain olen­nais­ta kult­tuu­ris­ta tai jo­tain aja­ton­ta ih­mi­syy­des­tä.” Klas­si­kok­si ei pää­se siis mikä vain teos, vaan sen täy­tyy olla suu­ren ylei­sön ar­vos­ta­ma ja sen täy­tyy kes­tää ai­kaa ja tu­le­vien suku­pol­vien tar­kas­te­lua. Näin ol­len teos, joka ku­vaa osu­vas­ti nyky­het­ken il­mi­öi­tä tai ot­taa kan­taa pal­jon ta­pe­til­la ol­lee­seen asi­aan ei vält­tä­mät­tä yllä klas­si­kok­si, jos mie­len­kiin­to sitä koh­taan ei säi­ly vuo­si­kym­me­niä suu­re­na. Klas­si­kok­si pää­see var­mim­min luo­mal­la te­ok­sen, joka kä­sit­te­lee ih­mis­kun­taa aina vai­vaa­via on­gel­mia- tai kiin­nos­ta­via asi­oi­ta. Täl­lai­sia ovat esi­mer­kik­si ih­mis­suh­de­ris­ti­rii­dat, raha, sota ja ka­teus. Suu­ri osa maa­il­man­kir­jal­li­suu­den klas­si­kok­si lu­et­ta­vis­ta te­ok­sis­ta kä­sit­te­lee näi­tä tee­mo­ja.  

Kuka tai ketkä nostavat teoksen klassikon asemaan? 

Usein aja­tel­laan, että klas­sik­ko syn­tyy, kun tar­peek­si suu­ri osa maa­il­man ih­mi­sis­tä ha­lu­aa lu­kea, näh­dä tai kuul­la sen. Klas­si­koi­ta kui­ten­kin tar­jo­taan lap­sil­le pie­nes­tä läh­tien- jo en­nen kuin hen­ki­lö osaa itse muo­dos­taa mie­li­pi­teen­sä klas­si­kon tär­key­des­tä ja sen an­ta­mas­ta lisä­ar­vos­ta hä­nel­le.

Suo­ma­lai­set kou­lu­lai­set op­pi­vat Eli­as Lönn­ro­tis­ta ja lu­ke­vat ala-as­teel­la Ka­le­va­laa heti, kun op­pi­vat lu­ke­maan. Joku muu on siis päät­tä­nyt klas­si­kon tär­key­des­tä hei­dän puo­les­taan. Päät­tä­jä ei kui­ten­kaan ole ol­lut lap­sen opet­ta­ja tai esi­mer­kik­si hä­nen van­hem­pan­sa. Pää­tös on teh­ty sen pe­rus­teel­la, mitä on to­tut­tu pi­tä­mään hy­vä­nä ja lap­sel­le tär­ke­ä­nä kir­jal­li­suu­te­na. Myös tai­tees­sa tois­tuu sama kaa­va. On pää­tet­ty, mit­kä te­ok­set ovat tär­kei­tä ja ne sa­mat esi­tel­lään jo­kai­sel­le lap­sel­le.  

Täs­sä ei vält­tä­mät­tä ole mi­tään pa­haa, sil­lä jos kan­san kes­kuu­des­sa val­lit­see vah­va yksi­mie­li­syys sii­tä, mit­kä te­ok­set ovat par­hai­ta, ja tär­keim­piä op­pia maa­il­man ym­mär­tä­mi­sen kan­nal­ta, sil­loin nii­hin sy­ven­ty­mi­nen on tie­ten­kin vii­sas­ta ja pe­rus­tel­tua.

On myös mie­len­kiin­tois­ta aja­tel­la, voi­si­vat­ko esi­mer­kik­si jot­kin pe­lit nous­ta klas­si­kon ase­maan tu­le­vai­suu­des­sa. Ne­kin ovat omal­la ta­val­laan te­ki­jän­sä luo­mia tai­de­te­ok­sia, jot­ka osal­lis­ta­vat enem­män ih­mis­tä, kuin pe­rin­tei­set kir­jat tai maa­lauk­set. Ku­ten Jus­si Pul­li­nen kir­joit­taa Hel­sin­gin Sa­no­mis­sa: ”Seu­raa­va Rok­ka on peli­hah­mo”, on täy­sin re­a­lis­tis­ta ku­vi­tel­la, että tu­le­vai­suu­des­sa kou­lus­sa opi­taan Ka­le­va­lan ohel­la jos­tain klas­si­kon ase­maan nous­sees­ta pe­lis­tä. Pul­li­ai­sen teks­tis­sä nou­see myös esiin pe­lien suu­ri suo­sio jo ny­ky­ään. Ne ovat to­del­la suo­sit­tu­ja kir­joi­hin ver­rat­tu­na var­sin­kin nuor­ten kes­kuu­des­sa. Ne kos­ket­ta­vat ih­mi­siä ai­van ku­ten tai­teen tu­li­si kos­ket­taa par­haim­mil­laan ja ne kou­kut­ta­vat pa­riin­sa suu­rim­man osan 16-64- vuo­ti­ais­ta suo­ma­lai­sis­ta. 

Miksi meille ei siis opeteta jo nyt koulussa Fortnite:sta tai FIFA:sta? 

Vas­taus pii­lee sii­nä, ett­ei pe­le­jä pi­de­tä yhtä ar­vok­kai­na kuin kir­jo­ja tai maa­lauk­sia. Ih­mi­set, jot­ka päät­tä­vät ope­tus­suun­ni­tel­mis­ta, tai jon­kin asi­an me­di­a­nä­ky­vyy­des­tä, ei­vät ole va­kuut­tu­nei­ta sii­tä, tii­vis­tyy­kö pe­lis­sä jo­ta­kin olen­nais­ta kult­tuu­ris­ta tai ih­mi­syy­des­tä, ku­ten klas­si­kol­ta vaa­di­taan. Pe­le­jä kui­ten­kin pe­laa­vat to­del­la mo­net, jo­ten ehkä peli­maa­il­maan tii­vis­tyy jo­tain olen­nais­ta kult­tuu­ris­ta. Sin­ne on esi­mer­kik­si kä­te­vää pa­e­ta tosi­e­lä­män ai­heut­ta­maa stres­siä, jota moni po­tee lii­kaa. Näin ol­len pe­lit- ai­na­kin il­mi­ö­nä, tii­vis­tä­vät jo­tain olen­nais­ta kult­tuu­ris­tam­me. 

Tu­le­val­ta klas­si­kol­ta voi­daan­kin vaa­tia täy­sin uu­den­lais­ta ajat­te­lu­ta­paa, kun ih­mis­kun­nan tu­le­vai­suu­den mää­rit­tä­vik­si tee­moik­si nou­se­vat esi­mer­kik­si il­mas­ton­muu­tos ja yli­kan­soit­tu­mi­nen. Täl­löin myös eri­lai­set te­ok­set al­ka­vat ku­vaa­maan näi­tä asi­oi­ta, joi­den läpi­mur­toa kir­jal­li­suu­teen on odo­tel­tu jo nyt lai­hoin tu­lok­sin, ku­ten Juk­ka Pe­tä­jä kir­joit­taa Hel­sin­gin Sa­no­mien ar­tik­ke­lis­saan ”Il­mas­ton­muu­tos ui tie­to­kir­jal­li­suu­teen hi­taas­ti.”  

Lu­ke­mi­nen it­ses­sään on myös haas­tet­tu­na ny­ky­ään ja mo­net muut asi­at, ku­ten äly­pu­he­li­met ja tie­to­kone­pe­lit ovat­kin vie­neet ih­mis­ten mie­len­kiin­non pois kir­jois­ta. Lu­ke­mis­ta ku­va­taan van­han­ai­kai­sek­si ja hi­taak­si. Mik­si lu­kea, kun tie­don saa kän­ny­käl­lä mi­nuu­tis­sa? Täl­lai­nen ajat­te­lu vaa­ran­taa kir­joi­tet­tu­jen klas­si­koi­den ase­man ja nos­taa esil­le uu­den­lai­sia muo­to­ja tu­le­vai­suu­den klas­si­koil­le.

Jos ih­mi­set ei­vät pää­se yh­teis­ym­mär­ryk­seen sii­tä, mikä on klas­sik­ko, tai pi­täi­si­kö esi­mer­kik­si jot­kin pe­lit nos­taa klas­si­kon ase­maan, he­rää ky­sy­mys: Em­me­kö pää­si­si hel­pom­mal­la ko­ko­naan il­man klas­si­koi­ta? 

Emme välttämättä, sillä klassikot luovat välillemme yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Kun kaik­ki ih­mi­set ovat lu­ke­neet sa­man te­ok­sen, heil­lä on ko­ke­mus­maa­il­mas­saan jo­tain yh­teis­tä. Jos ky­sei­nen teos ker­too tär­kei­tä asi­oi­ta maa­il­mas­ta, ih­mi­set te­ok­sen lu­et­tu­aan ja si­säis­tet­ty­ään ym­mär­tä­vät asi­an. Klas­si­kot ovat myös yleen­sä an­sain­neet paik­kan­sa klas­sik­koi­na, eri ih­mis­ten eri ai­koi­na har­ras­ta­man kriit­ti­sen ar­vi­oin­nin kaut­ta, jo­ten ne ovat to­del­la­kin ta­sok­kai­ta ja maa­il­maa osu­vas­ti ku­vas­ta­via te­ok­sia. Klas­si­kot myös yleen­sä opet­ta­vat lu­ki­jal­le jo­tain tär­ke­ää, jo­ten nii­den teh­tä­vä opet­ta­ja­na on myös mer­kit­tä­vä. 

Toi­saal­ta il­man klas­si­koi­ta ei oli­si eri­pu­raa sii­tä, mikä yli­pää­tään on klas­sik­ko, sii­tä kuka saa päät­tää, mikä on klas­sik­ko tai vää­rin an­sait­tua klas­si­kon ase­maa. Jos klas­si­koi­ta ei oli­si ol­len­kaan, ih­mi­set sai­si­vat peri­aat­tees­sa itse, il­man oh­jai­lua muo­dos­taa oman maa­il­man­ku­van­sa, joka voi­si poi­ke­ta ra­jus­ti­kin vie­rel­lä kul­ke­van maa­il­man­ku­vas­ta.

Eri kult­tuu­reis­sa esi­mer­kik­si kä­si­tyk­set oi­ke­as­ta ja vää­räs­tä poik­ke­a­vat pal­jon ja kult­tuu­rien klas­si­kot ruok­ki­vat omia kä­si­tyk­si­ään. Eh­kä­pä ih­mi­nen, joka oli­si ko­ko­naan itse muo­dos­ta­nut maa­il­man­ku­van­sa ei so­pi­si län­si­mai­seen yh­teis­kun­taan eri­lai­suu­ten­sa vuok­si lain­kaan. Jot­kut ovat taas sitä miel­tä, että län­si­mai­set klas­si­kot ni­men­o­maan aut­ta­vat ko­ki­jaan­sa oman maa­il­man­ku­van­sa luo­mi­ses­sa tar­jo­a­mal­la eri­lai­sia nä­ke­myk­siä. 

Klas­si­koi­ta käy­te­tään siis mo­nes­sa tar­koi­tuk­ses­sa ja nii­den nä­ky­vyys on suur­ta. On myös mo­nia eri mie­li­pi­tei­tä sii­tä, mit­kä te­ok­set tu­li­si las­kea klas­si­koik­si. Jo ole­mas­sa ole­vis­ta klas­si­kois­ta jo­kai­sel­la on oma mie­li­pi­teen­sä ja aja­tuk­sen­sa sii­tä, tu­pu­te­taan­ko nii­tä lii­kaa meil­le. Klas­si­kot siis pu­hut­ta­vat ja ol­laan­pa mitä miel­tä ta­han­sa ky­sy­myk­ses­tä, ovat­ko klas­si­kot tar­peel­li­sia, yksi asia on var­ma. Eläm­me klas­si­koi­den maa­il­mas­sa.