Pieni ikuisuus -novelli

Tuomas Heikkinen

Kak­si vuot­ta on pit­kä aika. Tä­nään jäin jäl­leen ma­kaa­maan sil­le puo­lel­le sän­kyä, min­kä jä­tit tyh­jäk­si. Tuok­su­si ei ole vie­lä hä­vin­nyt, yri­tän pi­tää sii­tä kiin­ni mah­dol­li­sim­man ko­vas­ti, mut­ta se yrit­tää ko­vas­ti kar­kuun. Kaih­ti­met sil­po­vat au­rin­gon­va­lon ohuik­si vii­voik­si, jot­ka va­el­ta­vat mi­nul­la, lat­ti­al­la lo­ju­vil­la vaa­te­ka­soil­la ja kis­san li­kai­sen­val­koi­sel­la tur­kil­la. Koi­vu on jak­sa­nut vii­mein kas­vat­taa it­sel­leen leh­den alut, hyvä sil­le, huo­no mi­nul­le. Niis­ku­tan ja ve­dän tu­pa­kas­ta vii­mei­sen ve­don en­nen kuin vis­kaan sen kas­tei­sel­le nur­mi­kol­le. Paha tapa, kai. On sitä var­maan huo­nom­pi­a­kin; voi­sin pa­hoin­pi­del­lä kis­so­ja. Jou­dun odot­ta­maan jon­kin ai­kaa, en­nen kuin bus­si saa­puu ja on­nek­se­ni olen mel­kein ai­noa mat­kus­ta­ja. Is­tun ik­ku­nan lä­hel­le, las­ken re­pun vie­rei­sel­le pai­kal­le ja pai­nan ot­sa­ni vii­le­ään la­siin.

Kel­lo on 12:23, vie­lä 263 mi­nuut­tia en­nen kuin pää­si­sit töis­tä. En­nen se aika ei tun­tu­nut mil­tään, nyt se on pai­na­va ikui­suus. Poik­ke­an ka­dun var­rel­la ole­vaan kah­vi­laan, muis­tat­ko, sii­hen mis­sä kä­vim­me aina per­jan­tai­na töi­den jäl­keen. Ti­laan suk­laa­kaa­ka­on ja is­tun ik­ku­nan vie­rei­sel­le pöy­däl­le. Vie­lä 3540h en­nen kuin tu­li­sit ta­kai­sin enkä edes jak­sa läh­teä las­ke­maan kuin­ka mon­ta pit­kää mi­nuut­tia se oli­si (212 400). 50 400 mi­nuut­tia sii­hen, että oli­sit täyt­tä­nyt 21 – oli­sit vuo­den van­hem­pi kuin minä.

Hit­si, huo­kaan sy­vään ja juon läm­min­tä kaa­ka­o­ta. Au­rin­ko on hil­jal­leen kie­to­nut it­sen­sä tum­miin pil­viin ja en­sim­mäi­set pi­sa­rat is­key­ty­vät ik­ku­noi­den pin­toi­hin. Seu­raan yh­den mat­kaa alas­päin. En heti huo­maa kas­vo­ja, kirk­kaan­si­ni­set sil­mät vi­lah­ta­vat tum­men­tu­nees­sa maa­il­mas­sa – la­sin toi­sel­la puo­lel­la. Seu­raan nii­tä ja kuu­len kel­lon ki­lah­duk­sen, kun tämä sini­sil­mäi­nen olen­to as­tuu si­sään. Kyl­mä vii­ma syök­syy ylit­se­ni ja pai­nan kä­te­ni edel­leen läm­min­tä kup­pia vas­ten. Tun­nen pie­nen ki­pi­nän si­säl­lä­ni, kun olen­to kään­tyy mi­nuun päin kah­vi­kup­pi kä­des­sä. Kah­vi­la on ai­van täyn­nä sa­teel­ta pa­ke­ne­via ih­mi­siä. Up­pou­dun pie­nek­si het­kek­si hä­nen sil­miin­sä, kas­voil­le­ni nou­see vä­ki­sin­kin hymy noin hy­vän­nä­köi­sen näh­des­sä­ni. Huo­maan me­tal­li­sen ko­run hä­nen kau­las­saan ja jo­kai­sen li­hak­sen hä­nen ke­hos­saan. Sy­dä­me­ni jät­tää lyön­nin vä­lis­tä, kun hän ot­taa as­ke­leen eteen­päin – mi­nua koh­ti.

”Hei, onko tää va­rat­tu?” ”Ei oo, istu vaan.” vas­taan ja olen ky­sy­mäs­sä ni­meä, mut­ta hän eh­tii ojen­taa kä­ten­sä ja ker­too ole­van­sa Aapo. Pu­ris­tan tiu­kas­ti kos­te­aa kät­tä ja vas­taan: ”Kal­le.” Sy­dä­me­ni ta­koo kau­he­as­ti uu­del­la ener­gi­al­laan ja het­kek­si unoh­taa sin……..ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ*************************************************************************************************************************************************************************************************************************************************************************************************************************************************************

Non So­lum - kesä­kuu 201811.4.2018