Klassikan runoilija

Tuo­mas Heik­ki­sen en­sim­mäi­nen -tus­kin vii­mei­nen- runo­ko­ko­el­ma

Tuo­mas Heik­ki­nen, 17, on oman kou­lum­me kas­vat­ti. Ru­no­jen kir­joit­ta­mi­sen hän aloit­ti 14-vuo­ti­aa­na ja 16-vuo­ti­aa­na hän jul­kai­si jo oman runo­kir­jan­sa!

”Net­ti­ys­tä­vyy­des­tä se kaik­ki läh­ti”

– Aloi­tin ru­no­jen kir­joit­ta­mi­sen ka­ve­ri­ni in­nos­ta­ma­na. Kir­joi­tim­me ka­ve­rin kans­sa pal­jon ta­ri­noi­ta sii­hen ai­kaan yh­des­sä. Kir­joi­tim­me yhtä koh­taa ta­ri­naan, joka vaa­ti ru­noa, me vaa­dim­me sii­hen ru­noa. Yleen­sä ka­ve­ri­ni oli kir­joit­ta­nut kaik­ki ru­not ta­ri­noi­hin, mut­ta nyt hän suos­tut­te­li mi­nut kir­joit­ta­maan. Ja sitä kaut­ta sain en­sim­mäi­sen kos­ke­tuk­sen ru­nol­li­seen teks­tiin. Tie­ten­kin se oli hie­no tun­ne, kun koh­ta­si jo­tain uut­ta, on­nis­tui ja sai vie­lä po­si­tii­vis­ta pa­lau­tet­ta suo­raan.

Ins­pi­raa­ti­o­ta ru­noi­hin­sa Heik­ki­nen ei saa mis­tään tie­tys­tä asi­as­ta.

– Olen huo­man­nut, että ru­no­jen kir­joit­ta­mi­ses­sa olen aika lail­la omien tun­tei­de­ni va­ras­sa. Ne sää­te­le­vät sitä, saan­ko teks­tiä ai­kaan. Yleen­sä kaik­ki läh­tee pie­nes­tä ki­pi­näs­tä, joka pau­kah­taa si­säl­lä ja eh­dot­taa jo­ta­kin asi­aa ru­noon.

Ru­not hän kir­joit­taa aina pu­he­li­men­sa muis­ti­oon. Jos runo pomp­paa­kin yht­äk­kiä mie­leen, saa sen no­pe­as­ti muis­tiin.

-Muis­ti­oon ke­rään­tyy si­ten erään­lai­nen ”pank­ki”, jota voin myö­hem­min sit­ten käyt­tää hyö­dyk­si kir­joi­tus­pro­ses­seis­sa, Heik­ki­nen ker­too.

Klas­si­kan oma runo­poi­ka

”In­tui­tio on isos­sa osas­sa ru­no­jen teko­pro­ses­sia”

-Olen mo­nes­ti miet­ti­nyt sitä, mitä ha­lu­an ru­noil­la­ni sa­noa tai mikä nii­den tee­ma ja ai­heet ovat, mut­ta ehkä ai­noa, mitä kek­sin on: kaik­ki ru­not, jot­ka vii­meis­te­len ovat sel­lai­sia, jois­sa on jo­kin pie­ni osa mi­nus­ta lii­tet­ty­nä nii­hin ja jot­ka ha­lu­a­vat sa­noa jo­ta­kin.

Vaih­te­le­vas­ti siis. Jos­kus en edes ole var­ma mitä ha­lu­an sa­noa.

Mi­ten Heik­ki­nen sit­ten ko­kee ke­hit­ty­neen­sä ru­noi­li­ja­na?

-Huo­maan lu­kies­sa­ni van­ho­ja ru­no­ja, että aja­tus­maa­ilma on muut­tu­nut. Vä­lil­lä tun­tuu, että joku muu oli­si kir­joit­ta­nut ne ru­not, jot­ka ovat ihan alku­ajoilta. En pää­se enää sii­hen sa­maan ”fii­lik­seen”, joka mi­nul­la oli sil­loin kir­joit­ta­es­sa, niis­tä tu­lee it­se­näi­siä teks­te­jä.

Ku­ten jo mai­nit­tu, Heik­ki­nen jul­kai­si oman runo­kir­jan­sa ”Mik­si ih­mis­mie­li saas­tuu ja me­nee rik­ki” tä­män vuo­den alus­sa. Mi­ten tä­hän sit­ten pää­dyt­tiin?

-Olin miet­ti­nyt it­sek­se­ni, ka­ve­rei­den ja van­hem­pien kans­sa, että ehkä jos­kus jul­kai­si­sin ru­no­ja­ni – sil­loin se oli vain toi­vei­ta. Kui­ten­kin löy­sin lo­pul­ta sit­ten ”Me­di­a­pin­ta Oy” -ni­mi­sen kus­tan­ta­mon, joka vii­me vuon­na 100 nuo­rel­le ru­noi­li­jal­le kus­tan­si runo­kir­jan.

Täs­tä sit­ten läh­din in­nok­kaa­na ton­ki­maan kaik­kia van­ho­ja ja ei-niin-van­ho­ja ru­no­ja, joi­ta olin sii­hen men­nes­sä kir­joit­ta­nut ja va­lit­sin sel­lai­set, jot­ka tun­tui­vat ki­voil­ta sil­loin. Nii­tä tuli yh­teen­sä noin 60.

-Sii­hen ai­kaan, en­nen runo­kir­jaa olin vä­lil­lä aika apea­tun­tei­nen, jo­ten se sä­vyt­ti ru­no­ja aika tum­mik­si. On siel­lä iloi­si­a­kin, mut­ta kir­jan nimi ker­to­nee aika hy­vin, mil­lai­sia ru­no­ja kan­sien si­säl­tä löy­tyy.

Ru­no­jen va­lit­se­mi­nen vei Heik­ki­sel­tä noin vii­kon ja kir­jan ni­me­ä­mi­nen tuot­ti hä­nen mu­kaan­sa suur­ta tus­kaa.

-Lo­pul­ta kaik­ki kui­ten­kin al­koi kas­vaa yh­dek­si ko­ko­nai­suu­dek­si, hän ker­too.

Runo­kir­ja val­mis­tui lo­pul­ta ja vih­doin Heik­ki­nen sai­kin jo pi­del­lä kir­jan ensi­pai­nos­ta kä­sis­sään

-Olin to­del­la in­nois­sa­ni – ei­hän sitä vie­lä­kään voi­nut us­koa to­dek­si!

Tu­le­vai­suu­den suun­ni­tel­mia

Heik­ki­nen ei näe syy­tä, miks­ei hän vie­lä tu­li­si jul­kai­se­maan mui­ta­kin runo­kir­jo­ja.

-Seu­raa­va ”ta­voi­te”, oli­si kui­ten­kin luo­da jon­kin­lai­nen ro­maa­ni­tyy­li­nen kir­ja, hän to­te­aa.

Haas­tat­te­lun lo­puk­si Heik­ki­nen ha­lu­aa lä­het­tää seu­raa­van vies­tin kai­kil­le aloit­te­le­vil­le ru­noi­li­joil­le tai sii­tä ylei­ses­ti kiin­nos­tu­neil­le:

-Ha­lu­ai­sin ker­toa, että ru­no­jen te­koon ei ole mi­tään oi­ke­aa tai vää­rää ta­paa (jos joku tu­lee se­lit­tä­mään runo­mi­tois­ta tai lop­pu­soin­nuis­ta niin pah) ku­kaan ei oi­ke­as­taan voi sa­noa, että joku teks­ti ei ole runo. Ru­not ovat tai­teen ja itse­il­mai­se­mi­sen laji, jo­ten us­kal­ta­kaa käyt­tää nii­tä!

Kir­jan saa os­tet­tua Me­di­a­pin­ta Oy:n si­vuil­ta. Kir­joi­ta vain kir­jan nimi haku­kent­tään ja lai­ta ti­laus me­ne­mään!