Kuvat ja teksti Juuso Kääriäinen
Päivä on jo kääntynyt illaksi. Torin nurkassa oleva Osuuspankin diginäyttö näyttää -7°. Harvat ihmiset, jotka hiljentyneellä keskusta-alueella vielä liikkuvat, suuntautuvat kauppojen sulkeuduttua eri pysäkeille matkatakseen koteihinsa. Kello tulee kahtatoista minuuttia vaille seitsemän, mikä tarkoittaa sitä, että linja 23 Itkonniemestä kaartaa pian keskustaan ottamaan matkustajat kuljetettavakseen Pyörönkaarelle. Kellonaika vilkkuu jo pysäkin näyttötaulussa. Muutama pysäkillä seisova kanssamatkustaja valittaa illan kylmyyttä, mutta kaikki odottavat näkevänsä auton valojen nousevan Tulliportinkadun mäestä.
Näytän korttiani lipunlukulaitteelle ja istun auton viimeiselle riville. Bussin infotaulussa lukee virheellisesti ”Seuraava pysäkki, Päiväranta Shell”. Se huvittaa muutamaa nuorempaa matkustajaa. Auto seisoo tyhjäkäynnillä suurikokoisen dieselkoneen tärisyttäessä koko autoa. Moottori hönkäisee kaikuvan suhahduksen pitkin keskustan katuja. Kanssamatkustajia valuu vielä sisään. Osalle ihmisistä jysähtää vuodenvaihteesta vielä entisestään noussut potti maksettavaksi, sunnuntain tasataksa 4,40 €, matkatessaan ilman matkakorttia. Onneksi en lukeudu näihin ihmisiin.
Auto lähtee liikkeelle aluksi vain hitaasti valuen. Ihmiset istuvat yksittäin ikkunariveissä ja joko tuijottavat ikkunasta ulos oranssin vääristyneeseen katuvalomaisemaan tai älypuhelimensa näyttöön. Linja-auto jää liikennevaloihin tyhjän risteyksen reunaan odottamaan punaisen valosignaalin lähettämän polttimon saaman energian valahtamista vihreälle. Pieni lapsi meluaa auton etuosassa, mutta muut matkustajat ovat yhtä seurusteluryhmää lukuun ottamatta hiljaa. Lapsen siansaksankielinen laulu vie viimeisetkin mukavuudet matkasta. Koko auton onneksi lapsi ja vanhemmat jäävät jo Savilahdessa pois. Enää kuuluu vain bussin moottorin ääni. Ajoittain kuulee bussin pysähtyy-merkkiäänen kajahtavan pitkin autoa, kun väki vähenee pysäkki pysäkiltä kohti määränpäätä ajettaessa. Ihmiset saapuvat koteihinsa.
Bussin kiitäessä kaupungin hämäriä katuja katulamppujen valot viuhuvat ikkunasta sisään. Auton automaattivaihteisto huudattaa moottoria, ja tyhjät penkit rämisevät renkaiden täristessä pitkin jäisiä uria. Pyörönkaarelle on vielä kymmenen minuutin matka. Loisteputket katossa valaisevat sisätilan niin kirkkaasti, ettei ulkoa erota paljoa. Oma kuva heijastuu ikkunasta takaisin.
Perille saavuttaessa ja autosta noustessa huomaa tulleensa kuin toisen kaupungin keskustaan. Pyörönkaaren bulevardimainen katu on peittynyt sankkaan utuun. Katuvalojen valotäplät leviävät usvassa sameaksi helmistöksi. Yksittäiset elohopeahöyrylamput eivät pala ja jättävät hämärän läntin kadulle. Sen, ovatko syynä paikallisten tekemät vahingonteot vai onko kulutus tehnyt lampusta pimeitä, saa tietää kaupungin sähkömies seuraavalla tarkistuskierroksellaan.
Rikkinäisten ikkunoiden teorian voi todistaa oikeaksi kävellessään katua pitkin. Graffiitteja alkaa tulla vastaan pääkadulta sivulle jatkettaessa.
Liikennettä on vähän, mikä ei ole ihme tähän aikaan päivästä. Yksittäisiä autoja ja koiraa ulkoiluttavia ihmisiä liikkuu tiellä, ja välillä ohi kulkee myös vähän bassotehosteisempia autoja.
Baarin edustalla sen sijaan on liikettä. Ovi käy, kun baarissa istuvat äijät haluavat polttaa tuoppien välissä tupakan. Nuoriso on totta vie vauhdissa. Paikallisen nuorisotalon vierestä kuljettaessa näkee useita nuorisorinkejä. Rakennuksen valaisemattomasta katoksesta erottaa ohuen savuverhon takaa piirin ihmisiä ja hehkuvia tupakanpäitä. Ei yllätä, että Pyörönkaaren väljillä kaduilla kuulee mopon
pärinää vielä keskellä talveakin. Yllätyksellistä on se, että Pyörönkaari on rauhallisempi kuin oletin. Ihmiset ovat vetäytyneet neliömäisiin elementtikerrostaloihinsa. Siwan kalteroitu ovi käy erään kerrostalon nurkassa
viuhaan. Muutamaa nuorta kaaharikiihdyttelijää ja erästä keskellä jalkakäytävää seisovaa hämärä-heikkiä lukuun ottamatta paikka vaikuttaa varsin rauhalliselta. Kun kävelymatkani kadun läpi alkaa olla päätöksessään, vastaan tulee kaksi huppupäistä miestä. Tällaisella alueella vaatii jo hieman rohkeutta kävellä muina miehinä ohuella jalkakäytävällä epäilyttävää porukkaa vastaan, mutta voimme huokaista helpotuksessa verrattaessa tilannetta Itä-Helsingin lähiöihin.
Kaupat ovat jo kiinni, ja muut palvelut, kuten kirjasto, Kelan konttori ja terveyskeskus, ovat olleet suljettuina vielä pitempään. Pitkän kadun varresta ei löydä oikein puuhaa. Kun Pyörönkaaresta on nähnyt tarpeekseen ja aikataulu antaa myötä, on mahdollisuus nousta bussiin keskustaan.
Opiskelijanäyttökorttia leimatessani panin merkille, että auton moottorin ääni kuuluu normaalia autoa voimakkaampana. Kävelen auton peräosaan kuten aina: paras paikka on bussin viimeisellä rivillä. En ehdi kuitenkaan ihan käytävän loppuun asti, kun huomaan syyn siihen, miksi moottori käy ääneltään ylikierroksilla. Petosen pojat ovat taas illasta olleet vauhdissa. Bussin moottoritilan luukku on ruuvattu irti. Luukku lojuu lattialla jättäen syvän reiän auton takaseinään.
Linja-auto lähtee siitä huolimatta matkaan. Kuljettaja huutaa bussin takaosaan: ”Laittakaa luukku kiinni! ” Nostan luukun lattialta. Vaikka minulla on hansikkaat kädessä, tunnen niidenkin läpi luukun lämmön. Isken luukun takaisin seinään, ja moottorin ääni vaimenee heti. Etsin vielä jonkin aikaa lattialta luukkuun kuuluneita ruuveja, jotka pyörittelen käsin kiinni. Päivän hyvä työ tuli tehtyä.
Bussi on aika tyhjä. Muutama nuori neiti on matkalla Saaristokaupunkiin. Auto on niinkin tyhjä, että muutama ikkunavasara puuttuu täysin, mikä ei ole yllätyksellistä Petosella liikennöivissä autoissa. Matka menee joutuisasti ja linja on taas keskustassa ajallaan. Taas yksi vuoro tältä päivältä ajettu, ja visiittini Pyörönkaarelta saapuu päätepysäkilleen.
Non Solum 2/2013Toukokuu 201315.5.2013