Päivä Zeuksen ajassa

Isä­ni oli hur­ja ker­to­maan ta­ri­noi­ta. Hän ker­toi Zeuk­ses­ta ja tä­män ju­mal­ys­tä­vis­tään. Hän ker­toi mo­nis­ta roh­keis­ta san­ka­reis­ta. Hän ker­toi pe­lot­ta­vis­ta ja kä­sit­tä­mät­tö­mis­tä hir­vi­öis­tä. Isä­ni ra­kas­ti ta­ri­noi­ta.

Ehkä se oli syy sii­hen, mik­si hän vei mi­nut joka täy­si­kuun ai­kaan te­a­te­riin kat­so­maan näy­tel­miä. Näil­lä ker­roil­la mi­nun ei tar­vin­nut käyt­tää mie­li­ku­vi­tus­ta­ni, sil­lä näyt­te­li­jät ku­vit­ti­vat ta­ri­nan puo­les­ta­ni. Toi­saal­ta nau­tin kyl­lä omas­ta pie­nes­tä mil­jöös­tä­ni, jon­ka olen ra­ken­ta­nut pää­hä­ni mo­nien kuu­le­mie­ni ta­ri­noi­den poh­jal­ta.

Tä­nään oli­si se päi­vä täy­del­li­sen kuun­kier­rok­sen jäl­keen, kun pää­sen kat­so­maan näy­tel­miä. Täl­lä ker­taa läh­ti­sin il­man isää­ni, sil­lä hän ka­to­si muu­ta­mia päi­viä, ei, viik­ko­ja sit­ten. En muis­ta mil­loin. On­nek­si mu­ka­na­ni ovat kak­si ka­ve­ri­a­ni, Di­mit­ri ja Fe­li­pe. Olem­me ol­leet ka­ve­rei­ta mel­kein heti syn­ty­mäs­täm­me läh­tien. Di­mit­rin per­he on köy­hä ja Fe­li­pen isä hoi­ti he­vo­sia. Van­hem­pam­me tun­te­vat toi­sen­sa.

Di­mit­ri ja Fe­li­pe oli­vat myös vä­lil­lä kuun­te­le­mas­sa isä­ni ta­ri­noin­te­ja. Jos­kus lei­kim­me ole­vam­me ta­ri­noi­den hah­mo­ja ja esi­tim­me hei­dän koi­tok­si­aan. Jos­kus pu­keu­duim­me itse teh­tyi­hin asui­hin vä­rit­tääk­sem­me ta­pah­tu­maa to­del­li­sem­mak­si. Ne ajat oli­vat kul­tai­sia ai­ko­ja.

Saa­vum­me te­at­te­riin. Au­rin­ko on vie­lä lä­hel­lä ho­ri­sont­tia, sil­lä nou­sim­me en­nen kuin se nou­si. Ha­lu­sim­me ni­mit­täin saa­da par­haat pai­kat en­nen mui­ta. Tark­kail­les­sa­ni kat­so­moa mah­dol­li­sia paik­ko­ja var­ten ta­ju­an, ett­ei paik­ko­ja ol­lut pal­jon jäl­jel­lä. Kaik­ki muut pai­kal­la­o­li­jat oli­vat il­mei­ses­ti aja­tel­leet sa­maa kuin me ja tul­leet mah­dol­li­sim­man ajois­sa. Siir­rym­me hil­jaa kat­so­mon ylem­mil­le ta­soil­le, kau­em­mas näyt­tä­mös­tä.

En­nen pit­kää päi­vän en­sim­mäi­nen näy­tös al­kaa. Olem­me päät­tä­neet Di­mit­rin ja Fe­li­pen kans­sa viet­tä­väm­me koko päi­vän tääl­lä naut­tien näy­tök­sis­tä, jo­ten olen va­rau­tu­nut run­sain ruo­ka­va­ras­toin. En­sim­mäi­nen näy­tös on ko­me­dia, sil­lä tar­koi­tuk­se­na on kat­so­mon he­rät­tä­mi­nen ja läm­mit­te­ly päi­vän mui­ta näy­tök­siä var­ten. Ja niin päi­vä ku­luu nau­ra­en, it­kien, häm­mäs­ty­en ja mui­ta tun­tei­ta tun­tien.

Seu­raa­van au­rin­gon­nou­sun jäl­keen pää­tän men­nä au­ki­ol­le pyö­ri­mään ja tut­ki­maan kaup­po­jen tar­jon­taa. Fo­rum on tä­hän ai­kaan päi­väs­tä vil­kas: kaup­pi­ai­ta löy­tyy mi­hin suun­taan kat­soo­kin ja ih­mis­lau­ma on sen ver­ran iso, että tör­mää ai­na­kin pari ker­taa jo­hon ku­hun 10 met­rin si­säl­lä. Siel­lä sun tääl­lä nä­kyy eri­lai­sia hius­kam­po­ja nais­ten hiuk­sis­sa, ku­ten muun mu­as­sa nor­sun­luus­ta tai olii­vi­puus­ta teh­ty­jä, ma­te­ri­aa­li riip­pu­en hen­ki­lön va­ral­li­suu­des­ta.

Nä­ky­mä muis­tut­taa mi­nua äi­dis­tä­ni. Ha­lu­ai­sin os­taa hä­nel­le hie­non hius­kam­man, jon­ka hän voi­si lait­taa ly­hyik­si lei­kat­tui­hin hiuk­siin­sa ja kä­vel­lä yl­pe­ä­nä kaik­ki­al­la piit­ta­mat­ta mui­den sää­li­vis­tä kat­seis­ta. Muis­tan vie­lä sen päi­vän, kun äi­ti­ni leik­ka­si hiuk­sen­sa ly­hyik­si isä­ni ka­to­a­mi­sen jäl­keen. Äi­ti­ni olet­ti isä­ni jät­tä­neen hä­net mah­dol­li­ses­ti uu­den nai­sen ta­kia, mitä kaik­ki tun­tui­vat us­ko­van. Minä en us­ko­nut sii­hen, sil­lä luo­tin isää­ni ja yh­des­sä vie­tet­ty­jen het­kiem­me to­den­mu­kai­suu­teen.

Kat­se­len kaup­po­jen tar­jon­taa aja­tuk­sis­sa­ni, kun­nes kuu­len jou­kos­ta erot­tu­vaa pu­heen so­ri­naa. Fo­ru­min lai­dal­le on ke­rään­ty­nyt pie­ni ih­mis­jouk­kio, joka on näh­tä­väs­ti ke­rän­ty­nyt pyö­re­ään muo­dos­tel­maan yh­den ih­mi­sen ym­pä­ril­le. Il­mei­ses­ti joku fi­lo­so­fi on ja­ka­mas­sa vii­sauk­si­aan. Ku­ka­ko­han tämä on täl­lä ker­taa? To­sin ky­sei­ses­tä pai­kas­ta tu­le­va pu­heen so­ri­na ei kuu­los­ta­nut rau­hal­li­sel­ta kes­kus­te­lul­ta, vaan pi­kem­min­kin väit­te­lyl­tä.

Joku ir­rot­tau­tuu fi­lo­so­fi­rin­gis­tä ja mat­kaa mi­nua päin. Py­säy­tän hä­net ja ky­syn hä­nel­tä, mitä rin­gis­sä on me­neil­lään, koh­te­li­aas­ti. Hän ker­too jon­kun tyh­män ih­mi­sen ky­se­le­vän kai­kil­ta ohi­kul­ki­joil­ta eri­lai­sia ky­sy­myk­siä, mikä on joh­ta­nut pie­neen kiis­taan muu­ta­man ohi­kul­ki­jan kans­sa. Kat­son häm­men­ty­nees­ti ih­mis­jouk­koa. Eikö se ol­lut­kaan taas toi­nen fi­lo­so­fi­rin­ki? Ky­syn vie­lä, jos hän tie­täi­si tä­män tyh­män ih­mi­sen ni­men. Hän miet­tii het­ken ja vas­taa sen ole­van Sok­res. Sok­tas? Sok­ra­tes? Kii­tän hän­tä ja jään kat­so­maan edes­sä­ni avau­tu­vaa ko­me­di­aa.

Ta­ju­an kui­ten­kin, että mi­nun on tar­koi­tus men­nä tä­nään lai­tu­ril­le aut­ta­maan Fe­li­peä ja hä­nen isään­sä he­vos­ten kans­sa. Kuu­lem­ma joku va­ra­kas hen­ki­lö on pyy­tä­nyt Fe­li­pen isää pi­tä­mään huol­ta hä­nen he­vo­sis­taan sil­lä ai­kaa, kun hän käy kaup­pa­mat­kal­la. Se joku va­ra­kas hen­ki­lö il­mei­ses­ti omis­taa joko to­del­la mon­ta he­vos­ta tai hä­nel­lä on eri­koi­set vaa­ti­muk­set hä­nen he­vos­ten kä­sit­te­lyn suh­teen.

Kap­pas, kun jäl­kim­mäi­nen osot­tau­tui to­dek­si. Va­ra­kas hen­ki­lö ha­lu­si an­taa he­vos­ten mu­ka­na re­hua; hä­nen sa­no­jen­sa mu­kai­ses­ti laa­tu­re­hua, kos­ka hä­nen he­vo­sen­sa an­sait­se­vat pa­ras­ta. Mi­nut pal­kat­tiin re­hu­jen kan­ta­jak­si.

Il­mei­ses­ti re­hu­jen kan­ta­mi­nen va­rak­kaan hen­ki­lön kär­ryis­tä Fe­li­pen isän kär­ryi­hin sai lai­tu­ril­la työs­ken­te­le­vät ym­mär­tä­mään mi­nun ole­van yksi heis­tä, sil­lä pian mi­nua pyy­det­tiin las­taa­maan va­rak­kaan hen­ki­lön lai­vaa. En ha­lua ai­heut­taa Fe­li­pen isäl­le on­gel­mia, jo­ten teen työ­tä pyy­det­tyä.

Muu­ta­man las­tin jäl­keen is­tah­dan ruu­man nurk­kaan hen­gäh­tä­mään. Mie­tin, mi­tä­kö­hän miel­tä äi­ti­ni oli­si jos hän nä­ki­si mi­nut. Nau­rai­si­ko­han kun­nol­la pit­käs­tä ai­kaa? En­täs, mi­ten isä­ni re­a­goi­si? Hän var­maan ta­put­tai­si olal­le ja ker­toi­si uu­den ta­ri­nan jos­tain san­ka­ris­ta, joka on pur­jeh­ti­nut me­rel­lä ja tais­tel­lut hir­vut­tä­viä hir­vi­öi­tä vas­taan. Mil­tä­kö­hän me­rel­lä mat­kaa­mi­nen tun­tui­si? Olen aina miet­ti­nyt sitä ja vä­lil­lä, kiel­tä­mät­tä, haa­veil­lut­kin sii­tä. Aja­tuk­se­ni jää­vät kes­ken, kun tun­nen lai­van nyt­käh­tä­vän. Kat­son hä­täis­sä­ni ym­pä­ril­le­ni; ruu­ma on täyt­ty­nyt sil­lä ai­kaa, kun olin miet­teis­sä­ni. Ki­pi­tän no­pe­as­ti ruu­man ovel­le ja yri­tän ava­ta sitä. Se on lu­kos­sa. Yri­tän huu­taa apua ja jota kuta pääs­tää­mään mi­nut pois. Minä en voi jät­tää äi­ti­ä­ni ja läh­teä sa­no­mat­ta mi­tään, ku­ten isä­ni teki. Yri­tän kek­siä kei­noa pa­e­ta, mut­ta ta­ju­an lii­an myö­hään, että lai­va on jo läh­te­nyt sa­ta­mas­ta.