Päivänsäde ja menninkäinen

Emilia Malvila

Uh­kaa­va pi­meys nuo­li jo met­sän­ra­jaa kun Päi­vän­säde puik­ke­leh­ti vie­lä pui­den lo­mas­sa. Hän oli rik­ko­nai­sen sii­pen­sä vuok­si jää­nyt jäl­keen sis­kois­taan, eikä yh­del­lä­kään heis­tä ol­lut ol­lut tar­peek­si sy­dän­tä jää­dä odot­ta­maan hei­koin­ta. ”Tyy­pil­lis­tä”, Päi­vän­säde nu­ri­si ja ma­na­si hil­jaa mie­les­sään kei­ju­jen tai­pu­mus­ta nar­sis­miin ja it­sek­kyy­teen. Niin kau­nii­ta olen­to­ja, kuin he oli­vat­kaan, sy­dä­mel­le ei luun­val­ke­an rin­nan alla ol­lut si­jaa.

Päi­vän­säde sen si­jaan oli poik­keus. Hän oli em­paat­ti­nen ja hyvä­sy­dä­mi­nen nuo­ri kei­ju­yk­si­lö ja hän oli­si aut­ta­nut jo­kais­ta sa­taa­viit­tä­kym­men­tä sis­ko­aan hä­däs­sä. Sis­kot taas ei­vät te­ki­si sa­maa Päi­vän­sä­teel­le ja juu­ri tuo­ta kei­ju­jen tun­net­tua kyl­myt­tä hän jou­tui tänä il­ta­na to­dis­ta­maan. Sis­kot oli­vat sää­li­mät­tä hy­län­neet Päi­vän­sä­teen.

Nuo­ri kei­ju­nei­to vil­kui­li huo­lis­saan hä­mä­rää met­sää. Yö ei ol­lut kei­ju­jen ai­kaa. Sil­loin maa­ta hal­lit­si­vat pal­jon vaa­ral­li­sem­mat olen­not. Kai­ken kuk­ku­rak­si päi­vän­säde ei voi­nut len­tää il­man au­rin­gon­va­lon suo­maa ener­gi­aa. Hän oli haa­voit­tu­vai­nen ja hä­nen si­sim­mäs­tään kum­pu­a­va luon­tai­nen hoh­to teki hä­nes­tä hel­pon maa­li­tau­lun. Pie­ni kei­ju kää­ri leh­des­tä te­ke­mään­sä viit­taa tiu­kem­min ym­pä­ril­leen ja hii­pi mah­dol­li­sim­man hil­jaa koh­ti kau­kais­ta Pi­xiu­mia, kei­ju­jen val­ta­kun­taa.

Kaik­kien kei­ju­jen pel­kää­mä het­ki koit­ti yhtä yl­lät­tä­en, kuin aina en­nen­kin. Päi­vän vii­mei­nen vä­rei­le­vä va­lon­säde ka­to­si vuo­ris­ton taak­se ja met­sään las­keu­tui hyy­tä­vä pi­meys. Päi­vän­säde jäh­met­tyi pai­koil­leen ja tun­si ve­ren pa­ke­ne­van jä­se­nis­tään. Met­sään las­keu­tui ää­ne­tön hil­jai­suus. Vii­mei­nen­kin lin­tu oli lo­pet­ta­nut lau­lun­sa ja ve­täy­ty­nyt tur­vaan. Päi­vän­sä­teen sy­dän hak­ka­si lu­jem­paa. Pilk­ko­pi­me­äs­sä met­säs­sä hän lois­ti, kuin kir­kas maa­li­tau­lu.

Pian met­sä al­koi elää. Joka puo­lel­ta al­koi kan­tau­tua huo­kai­lua ja ra­hi­naa kun pi­mey­den olen­not nou­si­vat pii­lo­pai­kois­taan. Ilma täyt­tyi nii­den mä­däs­tä ha­jus­ta ja suru­mie­li­ses­tä ul­von­nas­ta. Ne hais­toi­vat kei­jun li­han. Tä­nään ne ei­vät saa­lis­tai­si toi­si­aan. Päi­vän­säde kuun­te­li voi­mis­tu­vaa huo­kai­lua, kun olen­not hais­te­li­vat il­maa ja jäl­jit­ti­vät hän­tä.

Hän pu­dot­ti leh­ti­viit­tan­sa ja al­koi juos­ta.

Hän juok­si niin ko­vaa, kuin pie­nil­tä ja­loil­taan suin­kin pää­si. Hyy­tä­vä yö­tuu­li tun­tui kyl­män­aran kei­jun ihol­la tu­han­sil­ta la­sin­siruilta, mut­ta elä­män­jano sai hä­net juok­se­maan yhä ko­vem­paa. Pi­me­än olen­to­jen ku­vot­ta­vat huu­dot kai­kui­vat kolk­ko­na hä­nen ta­ka­naan. Ne oli­vat lä­hel­lä. Päi­vän­säde tun­si nii­den ma­ke­an, mä­dän­ty­neen ha­jun ne­näs­sään.

Hal­la teki teh­tä­vän­sä ja Päi­vän­säde al­koi koh­met­tua. Kram­pin viil­si­vät hä­nen li­hak­si­aan, kuin veit­sen te­rät, mut­ta sil­ti hän yrit­ti epä­toi­voi­ses­ti pa­e­ta yön epä­kuol­leil­ta olen­noil­ta. Nii­den as­ke­leet kuu­lui­vat yhä lä­hem­pä­nä ja lä­hem­pä­nä. Ne saa­vat mi­nut kiin­ni, Päi­vän­säde ajat­te­li ja sul­ki kyy­ne­leh­tien sil­män­sä. Hän ei ol­lut ku­vi­tel­lut lop­pun­sa koit­ta­van näin.

Juu­ri, kun hän tun­si nii­den kyl­män hen­gi­tyk­sen nis­kas­saan, hä­nen jal­kan­sa pol­kai­si­kin yht­äk­kiä tyh­jää. Sitä seu­ra­si pai­not­to­muus. Aika tun­tui py­säh­ty­vän, kun Päi­vän­säde pu­to­si mus­tan tyh­jyy­den läpi tie­tä­mät­tä, mil­loin hä­nen hen­to ke­hon­sa koh­tai­si kol­kon maan. Vais­to­mai­ses­ti hän ha­roi kä­sil­lään il­maa et­sien jo­ta­kin, mi­hin tart­tua. Yön olen­to­jen ää­net peit­tyi­vät kei­jun ilma­vir­ran su­hi­nan alle.

Ilma pa­ke­ni Päi­vän­sä­teen keuh­kois­ta, kun kei­ju mät­käh­ti ko­vaan ki­veen. Hän voih­kai­si tus­kas­ta, mut­ta yrit­ti vais­to­mai­ses­ti nous­ta ylös. Hän ei näh­nyt mi­tään. Kaik­ki­al­la oli pi­me­ää ja synk­kää. Kä­ve­le­vien kuol­lei­den huu­dot ja huo­kai­lut kuu­lui­vat kau­kaa hä­nen ylä­puo­lel­taan. Ki­vi­nen maa oli jää­kyl­mä ja kos­tea. Päi­vän­sä­teen hen­gäs­ty­nyt huo­ho­tus kim­poi­li hä­nen ym­pä­ril­lään, ja hän päät­te­li ole­van­sa jon­kin­lai­ses­sa on­ka­los­sa.

Ra­sah­dus. Päi­vän­säde ve­täi­si pe­läs­ty­nee­nä hen­keä ja ryö­mi kii­rees­ti kau­em­mas ää­nes­tä. Hän ei ol­lut on­ka­los­sa yk­sin. Pi­me­äs­sä sy­ven­nyk­ses­sä liik­kui tum­ma hah­mo, mut­ta nuo­ri kei­ju ei ky­en­nyt nä­ke­mään sitä tar­kem­min. Se py­syt­te­li Päi­vän­sä­teen valo­ke­hän­sä ulko­puo­lel­la, mut­ta hän kuu­li sen hin­ku­vat, sai­raal­loi­sel­ta kuu­los­ta­van hen­gi­tyk­sen ja hais­toi sen mä­dän­ha­jui­sen hen­gi­tyk­sen. Kei­ju pai­nau­tui on­ka­lon ro­sois­ta sei­nää vas­ten ja tun­si ki­ven kol­kon sy­lei­lyn.
”Kuka sinä olet?” Päi­vän­säde ky­syi, pa­kot­ta­en ulos roh­keim­man ää­nen­sä. Se­kin oli kui­ten­kin vain hen­to, vä­ri­se­vä kuis­kaus.

Olen­to py­säh­tyi. Päi­vän­säde näki sen kii­lu­vat sil­mät. Kak­si lyh­ty­pa­ria, jot­ka kään­tyi­vät lä­hes pys­ty­suo­raan, kun olen­to kal­lis­ti pää­tään. Sit­ten se as­tui esiin. Päi­vän­säde hät­käh­ti kän­säis­tä ja kal­pe­aa olen­toa. Men­nin­käi­nen. Ne­kin oli­vat jos­kus ol­leet kau­nii­ta kei­ju­ja, mut­ta nyt ne oli­vat enää esi-isien­sä ka­ma­lia irvi­ku­via. Sil­ti, kai­kis­ta yön olen­nois­ta, juu­ri näil­lä lan­gen­neil­la kei­juil­la oli suu­rin to­den­nä­köi­syys olla vie­lä sie­lun rip­pei­tä si­säl­lään ja se va­loi Päi­vän­sä­tee­seen va­ro­vais­ta toi­voa.

”Kilt­ti men­nin­käi­nen, voit­ko sinä aut­taa mi­nua? Olen ek­sy­nyt ja haa­voit­tu­nut”, Päi­vän­säde ky­syi. Men­nin­käi­nen kal­lis­ti taas kiin­nos­tu­nee­na pää­tään. Se ei usein kuul­lut kei­jun pu­heen kal­tais­ta puh­das­ta ja he­li­se­vää ään­tä. Olen­to as­tui eteen­päin ja Päi­vän­säde pai­nau­tui niin tiu­kas­ti on­ka­lon sei­nää vas­ten, että ki­vun aal­lot al­koi­vat juos­ta hä­nen sel­kään­sä pit­kin. Hän sul­ki kau­huis­saan sil­män­sä, kun men­nin­käi­nen hais­toi hän­tä. Hän saat­toi mel­kein tun­tea olen­non kyl­män ne­nän kau­lal­laan, niin lä­hel­lä se oli.

Seu­ra­si pit­kä hil­jai­suus. On­ka­los­sa kuu­lui vain Päi­vän­sä­teen vä­ri­se­vä hen­gi­tys ja yl­hääl­lä ole­vien yön olen­to­jen huu­dot.

Kun Päi­vän­säde vii­mein us­kal­si ra­ot­taa va­ro­vai­ses­ti sil­mi­ään, hän huo­ma­si kat­so­van­sa suo­raan men­nin­käi­sen tyh­jiin, kii­lu­viin sil­miin. Veri pa­ke­ni hä­nen ruu­miis­taan, kun hän näki ne. Niis­sä ei nä­ky­nyt em­pa­ti­aa tai tun­tei­ta. Hän näki vain ah­naan, sie­lut­to­man nä­län. Olen­non te­rä­vät kyn­net up­pou­tui­vat Päi­vän­sä­teen peh­me­ään, kal­pe­aan rei­teen.
”Ei! Ole kilt­ti”, nuo­ri kei­ju kir­kui it­kien. Päi­vän­säde tun­si jo­ta­kin läm­min­tä kas­voil­laan. Se oli hä­nen omaa ver­tan­sa.

Öi­nen met­sä kuun­te­li hil­jaa tus­kai­sia avun­huu­to­ja, kun men­nin­käi­nen raa­ha­si saa­liin­sa sy­vem­mäl­le maan uu­me­niin.

Teks­ti ja ku­vat Emi­lia Mal­vi­la

Non So­lum - Syk­sy 2016Hal­lo­ween 201628.10.2016