Kyynelten muokkaama polku

Tuomas Heikkinen

Tum­mat pil­vet väis­ty­vät tai­vaal­la tans­sah­te­le­vien re­von­tu­lien tiel­tä.
Re­von­tu­lien, jot­ka rau­hoit­ta­vat vi­at­to­mien miel­tä.
Pian ovat kui­ten­kin vih­re­ät lie­kit tai­vaal­ta jo ka­don­neet,
ja niin ovat pil­vet mus­tat tai­vaal­le pa­lan­neet.
Las­kee hän kat­seen­sa maa­han ki­vi­seen,
jat­kaa mat­kaan­sa kau­as pi­mey­teen.

Sade peit­tää pu­heen,
Huk­kaa kai­un,
Syö vii­mei­sen­kin toi­von mie­lis­täm­me.

Kyy­ne­leet täyt­tä­vät hä­nen näkö­kent­tän­sä,
Ei sel­väs­ti näh­dä eteen­sä enää voi,

Pi­meys lo­pul­ta peit­tää vii­mei­sen­kin va­lon sil­mis­tään,
Yk­sin hän jää,
Ku­ten aina en­nen­kin.

Ei va­li­ta kas­tu­neis­ta vaat­teis­taan,
Ei vä­li­tä kyl­mäs­tä tuu­les­ta, joka hä­nen ke­hon­sa lo­pul­ta mur­taa,
Ei edes iloa syö­väs­tä ki­vus­ta,
Ei hän va­li­ta enää mis­tään,
Kai­ken ko­ke­nut hän on,
Si­nut­kin, vaik­ka luu­li löy­tä­neen­sä eri­lai­sen. 

Mut­ta niin si­nun, kuin hä­nen­kin on jat­ket­ta­va eteen­päin.
On lo­pul­ta hyvä olla, vaikk­ette ole­kaan sy­lik­käin.
Sy­dän on kuin tuli­vuo­ri, veri kuin laa­vaa, joka polt­ta­va­na suo­nis­sa vir­taa.
Sy­dän sär­kyy, tuli­vuo­ri pur­kau­tuu, tuh­ka­pil­vi kai­ken peit­tää.

Kuin vuo­rel­ta alas vyö­ry­vä laa­va, joka et­sii vet­tä vii­le­ää, niin myös hän, hel­po­tus­ta et­sies­sään kai­ken edes­tään tu­ho­aa.
Ja vii­mein, vii­mein, kun tuo laa­va ve­den saa­vut­taa, on jäl­jel­lä vain mus­ta kuo­ri.
Kuo­ri, joka ei enää vä­ri­än­sä ta­kai­sin saa.

En­nen kuin maa­ta nuo­le­va lo­pu­ton vir­ta, tuon vi­at­to­man puh­taan maan lop­puun ku­lut­taa,
ha­lu­aa hän näh­dä mi­ten lin­nut löy­tä­vät ete­lään il­man täh­ti­kart­taa, jon­ka olet pii­lot­ta­nut pil­vien taa.

Sik­si hän nou­see­kin,
Maas­ta mä­räs­tä kos­te­as­ta,
Pi­mey­den tur­me­le­mas­ta,
Kuol­lees­ta hel­ve­tis­tä,
Hän vii­mein ha­lu­aa pääs­tää irti,
Kah­leis­ta men­nei­syy­den. 

Nä­et­kö;
Hän on tääl­lä taas,
Pi­me­äs­sä ka­don­nee­na,
Sii­pen­sä hu­kan­nee­na,
Yk­sin alas va­jon­nee­na,
Vail­la kos­ke­tus­ta­si,
Mutt­et edes huo­maa hän­tä,
Et edes kat­so hä­neen enää.

Hä­net unoh­dit jo kau­an sit­ten,
Mut­ta si­nut unoh­ti­ko hän? — Ei, aina py­syit luo­na hä­nen,
Aina hä­nen sy­dä­mes­sään oli paik­ka si­nul­le.

Up­po­si­vat sa­nat mie­lee­si, kuin vesi­pi­sa­ra kui­vu­nee­seen mul­taan.
Et kui­ten­kaan tääl­tä enää mi­tään löy­dä, et iloa, et kul­taa.
Jo­ten läh­det pois, niin kau­as, ett­et va­hin­gos­sa­kaan pa­la­ta vois.
Näin on hel­pom­paa, koi­ta se jo ym­mär­tää.

Au­rin­gon­sä­teet hei­jas­tu­vat tum­man teen pin­taan, jon­ka höy­ry ko­ho­aa il­maan.
Edes aamu ei saa hän­tä iloi­sek­si, mi­ten mi­kään voi enää pa­la­ta sa­man­lai­sek­si.
Hän on pois­sa, koit­taa hän saa­da it­sen­sä ta­ju­a­maan.
Hän on pois­sa, sitä tun­net­ta voi­si ver­ra­ta kuo­le­maan.

Maas­ta juu­ret nou­se­vat,
Tee­kup­pi rik­kou­tuu,
Huo­ne hil­jai­suu­teen vai­puu,
Juu­ret hil­jal­leen kie­tou­tu­vat hä­nen ym­pä­ril­leen,
Ei yri­tä hän enää vas­taan tais­tel­la,
An­tau­tuu lo­pul­ta kuo­le­man kos­ke­tuk­sel­le kau­niil­le.

Nyt yö las­kee hil­jai­sin,
Sil­män­sä hän vä­sy­neet sul­kee.
Maa­il­man lap­si, ken liet, muis­ta:
Vie pe­ril­le kaik­ki tiet,
Älä it­se­äs’ su­ruun suis­ta.

Non So­lum - Syk­sy 2016Hal­lo­ween 201628.10.2016