Kesän hautajaiset

Pol­ku on täyt­ty­nyt rus­keik­si kui­vu­neis­ta leh­dis­tä ja ha­vun­neu­la­sis­ta. Ne tal­lou­tu­vat lenk­ka­rei­de­ni alla pai­nu­en lu­jem­min maa-ai­nek­sen si­sään. Lop­pu­syk­syn kyl­myys kos­ket­taa ne­nän­pää­tä­ni ja saa mi­nut het­kek­si läm­mit­tä­mään pu­not­ta­vaa ne­nää­ni kir­jo­neu­le­la­pa­sen kuor­rut­ta­mal­la kä­del­lä­ni. Sa­mal­la pyyh­käi­sen va­lu­neen räkä­ti­pan pois. Hä­vet­tää, että pyy­hin ne­nää­ni mum­mo­ni neu­lo­miin la­pa­siin. Nyt ei kyl­lä mum­mo tyk­käi­si. As­kel­te­ni ryt­mi ei sil­ti sot­keu­du. Juok­sen ta­sai­sen tap­pa­vaa tah­tia ylä­mäis­tä vä­lit­tä­mät­tä. Ve­dän rai­kas­ta syys­il­maa keuh­koi­hi­ni ja pu­hal­lan tunk­kai­sen il­man pois si­säl­tä­ni. Tun­tuu kuin mie­le­ni­kin puh­dis­tui­si keuh­ko­je­ni kaut­ta. Har­ti­a­ni ren­tou­tu­vat en­sim­mäis­tä ker­taa viik­koi­hin. Suru on pai­na­nut ne mus­tak­si ka­sak­si. Pai­na­vak­si ka­sak­si, joka pian lyy­his­täi­si koko var­ta­lo­ni.

Leh­det pu­toi­le­vat kyy­nel­ten ta­voin. Kyl­mä vii­ma len­nät­tää nii­tä pyör­teis­sään kuin huvi­puis­to­lai­te. Puut ovat alas­to­mia, haa­voit­tu­via. Vas­ta kuu­kau­sien pääs­tä ne saa­vat leh­ti­ver­hon suo­jak­sen­sa ja pie­net lin­nut asuk­kaik­seen­sa. Kat­sah­ta­es­sa­ni jal­koi­hi­ni huo­maan, kuin­ka muu­ra­hai­set kul­jet­ta­vat vii­mei­siä ra­ken­nus­tar­pei­taan pe­sään­sä en­nen tal­ven tu­loa. Nuo pie­net uut­te­rat otuk­set jak­sa­vat aina yrit­tää ja kor­ja­ta vir­heen­sä, huo­leh­tia muis­ta ryh­män jä­se­nis­tä ja teh­dä töi­tä yh­tei­sen hy­vän puo­les­ta. Jos­kus ha­lu­ai­sin it­se­kin olla muu­ra­hai­nen ja niin var­mas­ti moni muu­kin voi­si muut­tua päi­väk­si tai pa­rik­si pie­nek­si kuu­si­jal­kai­sek­si työ­juh­dak­si, mut­ta olem­me lii­an it­sek­käi­tä sii­hen. Oma hyvä me­nee aina mui­den edel­le. Mi­nun on käy­te­tyin sana. Mi­nun tar­pee­ni. Mi­nun ide­a­ni. Mi­nun haa­va­ni ja haa­vee­ni. Ne ei­vät ole, ei­vät­kä tule kos­kaan ole­maan si­nun.

Pian pol­ku päät­tyy. Se ka­to­aa vies­tiä jät­tä­mät­tä ja pu­he­lua soit­ta­mat­ta. Ar­von, mi­hin suun­taan läh­ti­sin. Ta­kai­sin sa­maa, van­haa reit­tiä en ha­lua pa­la­ta. Sil­lä, min­ne pää­dyn ei ole juu­ri­kaan vä­liä. Aina tu­lee vas­taan tie, ell­ei pyö­ri ym­py­rää. Täy­tyy vain luot­taa. Ja aina tu­lee  vas­taan vä­hin­tään omia aja­tuk­sia, jot­ka kiel­tä­vät te­ke­mäs­tä sitä tai tätä, ja sil­ti teem­me. Niin teen nyt­kin. Ei voi voit­taa, jos ei edes yri­tä.

Juos­tes­sa­ni mie­lee­ni tu­lee edel­li­nen kesä. Aika, jol­loin sain va­pau­te­ni ta­kai­sin. En tien­nyt, olin­ko on­nel­li­nen vai en, mut­ta yri­tin sil­ti naut­tia au­rin­gon läm­pi­mäs­tä sy­lei­lys­tä ja kir­pe­än kyl­mis­tä jää­te­lö­pal­lois­ta. Kai­paan tuo­ta ke­sää. Sen mu­ka­naan tuo­mia seik­kai­lu­ja, jol­lai­sia olin näh­nyt vain las­ten piir­ros­elo­ku­vis­sa. Hy­myi­lin ja nau­roin pos­ki­li­hak­se­ni aroik­si. Nyt tuo hymy on läh­dös­sä pois. Oi­ke­as­taan se on jo läh­te­nyt, mut­ta sen pys­tyy vie­lä nä­ke­mään jos­sain kau­ka­na näkö­kent­tän­sä ääri­ra­joil­la. Hi­das­tan tah­ti­a­ni. Tun­nen olo­ni hy­vin hai­ke­ak­si. Otan it­se­ä­ni hen­ki­ses­ti kä­des­tä kiin­ni ja loh­du­tan. Pian se tu­li­si ta­kai­sin, vä­lis­sä oli­si vain het­ki pi­me­ää. Pin­nis­te­len pi­tääk­se­ni kyy­nel­ka­na­va­ni kiin­ni. Huo­maan sei­so­va­ni kes­kel­lä avo­suo­ta. Jal­ka­ni ovat kas­tu­neet lenk­ka­rei­de­ni ta­voin, ja hyy­tä­vän kyl­mä vesi saa taas aja­tuk­se­ni pa­laa­maan tä­hän maa­il­maan. Is­tah­dan pie­nel­le suo­mät­tääl­le ja kat­son koh­ti tai­vas­ta. Pil­vet va­el­ta­vat hi­taas­ti tuu­len mu­ka­na vail­la mää­rän­pää­tä ihan kuin mi­nä­kin. Aje­leh­din elä­män­tuu­lien pyör­teis­sä ja vii­mois­sa. Toi­si­naan pu­hal­taa läm­min lou­nais­tuu­li, toi­si­naan taas kyl­mä poh­jois­tuu­li saa mi­nut pa­le­le­maan.

Päi­vä al­kaa hä­mär­tyä il­lak­si. Ajan­ta­ju­ni on su­men­tu­nut, ja mi­nul­la ei ole mi­tään ha­jua, mitä kel­lo on. Toi­saal­ta ei sil­lä mi­tään vä­liä oli­si­kaan. Kel­lo rak­sut­taa joka ta­pauk­ses­sa, me­nin min­ne ta­han­sa. Vii­sa­rit liik­ku­vat, vaik­ka minä oli­sin­kin pai­koil­la­ni.

Jos­tain ai­vo­je­ni pö­lyi­sis­tä lo­ke­rois­ta mie­lee­ni muis­tuu sa­non­ta: ”Pi­me­än tun­ne­lin pääs­sä nä­kyy aina va­loa.” Se saa mi­nut muis­ta­maan, ett­ei valo hä­viä iki­a­joik­si, vaik­ka kaa­mos on tu­loil­laan. Se me­nee vain va­lai­se­maan vä­lil­lä mui­den pi­mei­tä tun­ne­lei­ta. Valo tu­lee huo­men­na taas ta­kai­sin, valo tu­lee tal­ven jäl­keen taas ta­kai­sin, valo tu­lee elä­mään vie­lä ta­kai­sin. Ei­hän sitä ku­kaan voi koko ai­kaa pais­ta­tel­la au­rin­gon­pais­tees­sa tai par­ras­va­lois­sa an­ta­mat­ta vä­lil­lä muil­le­kin sii­hen mah­dol­li­suut­ta. Jo­kai­sel­le tu­lee vuo­ron­sa.

Py­säh­dyn jyr­kän­teen reu­nal­le. Sen pääl­tä avau­tuu peit­tee­tön nä­ky­mä kau­kai­suu­teen yli met­sien ja pien­ten suo­lam­pien. Huo­kai­sen. Näen ho­ri­son­tis­sa hen­non va­lon­ka­jas­tuk­sen. Siel­lä kesä vil­kut­taa mi­nul­le. Se kuis­kaa kor­vaa­ni pa­laa­van­sa taas ensi vuon­na. Käy vain ilah­dut­ta­mas­sa en­sin toi­sel­la pal­lon­puo­lis­kol­la. Nos­tan va­ro­vas­ti kä­te­ni, vil­ku­tan ta­kai­sin ja sa­non hil­jaa it­sek­se­ni: ”Hy­vää mat­kaa!” Va­lon­kajo him­me­nee, ja en­sim­mäi­nen lumi­hiu­ta­le tart­tuu sil­mä­rip­sii­ni.

Han­na Lep­pä­vuo­ri