Verba Postrema – Viimeiset sanat

Kalle Hämäläinen

Niin on kolme hienoa ja muistorikasta vuotta opiskelua Klassikassa lähes takanapäin, mutta vielä kerran saan mahdollisuuden avata sanaista arkkuani. Kolme vuotta, jotka kyllä menivät kuin siivillä, vastahan sitä oltiin lukiota aloittelevia nuoria, joilla ei ollut huolta kuin kurssien läpipääsystä… Tai no allekirjoittaneella oli kyllä valtavaa vääntöä myös hyvän kurssinumeron saamiseksi, mutta ohitetaan tämä asia.

Ensimmäinen lukiovuosi, siitä ei kyllä ole jäänyt suuriakaan muistikuvia, kaikki oli vain niin uutta ja ihmeellistä. Tuntui, että ensimmäisellä tunnilla porukka kilpaili istumapaikoista ja heti seuraavalla tunnilla olikin jo kurssi kertausta ja koetta vaille paketissa. Kyllähän se pää sekaisin menee vähemmästäkin vauhdista. Mutta jotenkin se tieto vain painui sinne pääkopan perukoille ja suorituksien määrä alkoi kohota kohti maagista 75 kurssin rajapyykkiä.

Jos jotain loppujen lopuksi ensimmäisestä vuodesta jäi käteen, oli ne kaikki uudet kaverit, joihin kurssien myötä tutustui. Haluankin nyt ottaa hetken itselleni, ja kiittää koko Yläportaan väkeä kaikista hienoista hetkistä. Ei voi muuta sanoa, kuin hattua nostaa teille.

Toisen vuoden alussa fiilis oli kuin vanhalla tekijällä, tämähän on helppoa kuin heinänteko! Olo oli voittamaton, kunnes opettajat alkoivat pelotella tulevalla suurella tuntemattomalla, ylioppilaskirjoituksilla. Sananakin se saa jo selkäkarvoja nostattavan kaiun korvissani. Kurssit muuttuivat pelkistä pintaraapaisuista opittavien asioiden syväluotaamiseksi ja vaadittava tietomäärä kasvoi eksponentiaalisesti. Tässä vaiheessa lukio alkoi oikeasti tuntua rankalta, täytyi vain luottaa omaan osaamiseen. Urheilumiehenä yhdistin kurssit treenaamiseen. Sillä jos sitä ei peruskuntokaudella vuodata hikeä, on kisoissa suorittaminen tuskaa ja hampaiden puristamista. Ja näin ei auttanut kuin treenata istumalihaksia ja pistää nenää kirjaan. Mutta lopulta se tuotti tulosta ja hyvää onnistumisen fiilistä läpi vuoden.

Ja eihän toisesta lukiovuodesta voi puhua mitään mainitsematta Vanhojen tansseja. Hieno päivä, jolloin jokaisesta tytöstä tulee prinsessa ja pojasta komia kavaljeeri. Vaikka alussa suurimalla osalla olikin hieman hankaluutta liikkeissä ja useammalla kaksi vasenta jalkaa, niin kyllähän me hienosti onnistuttiin! Yllättäen allekirjoittaneellakin tango taipui, vaikka kyllä Jyrki totesi useampaan kertaan, että tätäkin herraa vaivaa yleisurheilijan lantio, se on jäykkä kuin sementistä valettu.

Toisen vuoden kesälomalla alkoi sitten suuren tuntemattoman kohtaaminen, itsekin vietin suuren osan lomasta opetellen mitoosin ja meioosin eroja tai kerraten englannin kieliopin poikkeuksien poikkeuksia. Alussa itselläni vaivasi selvästi Jukolan veljesten kovakalloisuus, sillä ei se tieto millään päähän uponnut. Mutta pikkuhiljaa tiedonmuruset kokoontuivat yhteen, ja lopulta huomasin, että minullahan oli kokonainen leivällinen tietoa käsissäni.

Ja niin kun syksyllä abivuosi alkoi, tiesi jokainen meistä, että nyt on tosi kyseessä. Oli koittanut kirjoitusten aika. Hurjimmat olivat lähteneet jo kokeilemaan tietoaan ja onneaan edellisenä keväänä, mutta olihan meitä ensikertalaisia pitkä liuta syksyllä salin millimetrin tarkkuudella asetetuissa pulpettijonoissa. Muistan kuinka ensimmäisenä kirjoitusaamuna kävelin koulun pukuhuoneisiin ja tuntui, kuin aamupala olisi tulossa takaisin ylös sanomaan terveisiä. Jotenkin se vain sitten pysyi sisällä ja se tunne oli huumaava, kun käveli salista ulos ja tiesi, että parhaansa oli tehnyt. (Tai no ensiksi tuli haukuttua koe ja YTL pystyyn, mutta heti sen jälkeen oli hyvä olo)

Ei se matkanteko aina niin helppoa tai kiinnostavaa ole

Mutta eihän tämä paineistus vielä riittänyt, sillä YO-myräkkä tulisi jatkumaan taas keväällä, itselläni viiden aineen voimin. Kun syksyn kirjoitukset oli saatu pakettiin, täytyi kaivaa uudet kurssikirjat esille ja aloittaa niiden kertaaminen. Monesti tunsin täydellistä epätoivoa, kun pöydällä oli kolme jättimäistä kirjakasaa ja kaikki ne täytyi sisäistää ennen kevättä.

Jos jokin oli kevään, ja lukionkin myös, kohokohta, oli se penkkari-päivä. Mahtava irtiotto keskellä rankkaa urakkaa, se päivä oli ikimuistoinen. Pitkään suunniteltu asustus kavereiden kanssa, freskojen valmistelu ja yhteisen päivän tekeminen, näitä juttuja on mukava muistella vuosien päästä. Ja onhan itse penkkaripäivältäkin mahtavia muistoja, joillakin niitä muistikuvia on vähän enemmän ja toisilla vähän vähemmän.

Lumikki ja kääpiöt: Penkkareissa koulun käytävät muuttuivat satumaailmaksi Lumivalgean ja seitsemän naperogulliaisen myötä

Ja vaikka koko kevään urakka tuntui talvella mahdottomalta ja ylitsepääsemättömältä esteeltä, oikeanlaisella valmistautumisella olivat kirjoitussuoritukset itsessään lähes kivuttomia ja jopa melkein siedettäviä kokemuksia. Mutta en sitä kyllä toista kertaa mielelläni kokisi, oli se kokonaisuutena sen verran raskas puristus.

Ja niin olemme saapuneet hetkeen, jolloin minun lukiourani on valkoista lakkia vaille valmis. Se on piste i:n päälle. Tuon kyseisen i:n viivan piirtäminen on ollut täynnä monenlaisia tunteita, väsymyksestä onnellisuuteen ja tyytyväisyyteen. Täynnä monenlaisia kokemuksia, aina aamusaunoista yön pitkille tunneille venähtäneisiin projekteihin asti. Mutta tämä matka kasvatti ainakin tätä miestä niin sivistyksen mittapuulla kuin myös ihmisenä. Opin ymmärtämään ideaalikaasun tilanyhtälön ohella myös sitä, mitä oikeasti ystävyys on tai osittaisintegroinnin lisäksi sen, että suurenkaan urakan edessä ei voi antaa periksi.

Näitä viimeisiä sanoja kirjoittaessa on mieleeni noussut useita hyviä muistoja koulun käytäviltä. Eräs näistä muistoista kuluneelta vuodelta sisältää mielestäni tärkeän pointin, joka saa minut arvostamaan kulunutta kolmea vuotta vieläkin enemmän:

Istuimme kaverini kanssa penkkareiden salitilaisuuden jälkeen portailla, kun Jyrki saapui paikalle ja kyseli väsyneiltä abeilta tulevaisuuden suunnitelmia. Kuunneltuaan kyseisten abien kunnianhimoiset opiskelusuunnitelmat Jyrki lausahti nämä sanat, jotka tulen muistamaan pitkään: ”Parin vuoden päästä te kuule huomaatte, miten helppoa tämä lukion käynti olikaan.” Ei tarvinnut kuin yhdet YO-kirjoitukset ja pääsykoeurakan, niin kyllä voin sanoa suoraan, että minä huomasin sen jo.

Joten, jos jonkin vinkin teille voin näin konkarina antaa, niin sen, että naattikaa naattikaa! Matka on rankka, sillä sen on tarkoituskin koetella sen kulkijaa, mutta lupaan, että loppujen lopuksi tuo matka on ikimuistoinen. Ja kun vähän jaksaa tehdä töitä jo jaksojen aikana, niin hommat helpottuu huomattavasti 😉

Kalle Hämäläinen

kevään 2016 ylioppilas