Suunnistajan vuosi

Kaikkihan tietävät; juostaan päin limaisia hämähäkinseittejä, rämmitään suossa puolireiteen asti, eksytään, kolhitaan paikat kiviin ja oksiin ja taivutellaan nilkat onkaloissa, tutkitaan toistemme päitä kuin apinat hirvikärpästen takia, kisapaikoilla on kylmät järvi- tai ämpäripesupaikat…

Niin, suunnistus on ällöttävää. Tervetuloa siis seuraamaan suunnistajan vuotta!

Lähdetäänpä keväästä liikkeelle. Metsään rynnitään heti, kun lumet alkavat sulaa. Auringon lämmöstä tietää, että kisakausi lähestyy, ja on siis keskityttävä enemmän vauhtikestävyyteen. Ensimmäiset kilpailut juostaan, kun lunta vielä löytyy puiden alta. Ja kisojen alettuahan pitää olla vireessä.

Yhdessä kaikki on vielä hauskempaa!

Sitten kesän lämpöön. Kesä on suunnistajan sesonkiaikaa. Kisoja löytyisi joka viikko, mutta vähän pitää rajoittaa. Kesällä kun on paljon muutakin, mitä voi tehdä. Matkustellahan tässä lajissa saa maastojen perässä vaikka miten paljon. Aina Ruotsista Lapin Kilpisjärven kautta Hankoon asti on tullut kisoja kierreltyä. Ja Alpeillakin on kisoja juostu. Harrastuksen voi helposti yhdistää lomareissuun ja se onkin suunnistuksen yksi parhaista puolista; samalla, kun vain suunnistat eli treenaat tai harrastat, et voi olla tutustumatta eri maastoihin ja upeisiin maisemiin, joita ei kaupungin kaduilta tulisi ikinä nähneeksi.

Tunturisuunnistus 13km Ylläs-Pallas tunturin maisemissa.

Joskus treeniin voi lisätä omiakin visioita – kuten metsälammessa uimista.

Syksyisin juostaan tärkeimmän kilpailut – viimeinen marraskuun alussa, kun yöllä on pakkasta ja ruohonkorret ovat kuuran peitossa aamulla metsään startatessa. Vähän siinä saa itseään koetella kylmänsietokyvyllä, kun päällä on vain kerrastonpaita, kisapaita ja trikoot, mutta kun vauhtiin pääsee, niin ei ongelmaa.

Syksy on tietyssä mielessä kaikkein parasta aikaa suunnistaa. Kesällä hakkuuaukot suorastaan väreilevät kuumuutta hellepäivinä – ei siis niin nautittavaa. Syksyllä taas on sopivan viileä ilma ja sateet ihanan vilvoittavia.

Kompassi ja menosuunta

Ihanin keli suunnistaa!

Mitäs me suunnistajat teemme talvella? Viimeisen kilpailun jälkeen alkaa peruskestävyyskausi. Pitkiä, pitkiä, pitkiä ja rauhallisia peruskestävyysharjoituksia metsässä (kyllähän sitä talvellakin suunnistetaan, vaikkei niin paljon), hiihtäen, hiihtosuunnistaen, hölkäten tai mitä vain keksien. No, ei voi sanoa, että talvet olisivat vain mummo-hölkkäilyä. Mm. MM-karatekan tunneilla olemme käyneet. Lisäksi ohjelmaan kuuluu jalkapalloa, sählyä, temppuratoja, käsipalloa ja leimausratoja. Monipuolisuus on kaiken a ja o.

Karatekaa.

Näin vuosi on saatu pakettiin ja uusi kierros lähtisi käyntiin uusin haastein ja maastoin. Jos nyt lopuksi tekisin tästä kirjoituksestanikin vuoden muotoisen, niin palataanpa alussa luettelemiini faktoihin suunnistuksesta. Siihen, että suunnistus on ällöttävää. Juuri nuo asiat tekevät suunnistuksesta suunnistusta. Kun kuumana päivänä juokset sillä paahtavalla hakkuuaukolla, niin suorastaan hyppäät innoissasi suon viileään mutavelliin vilvoittumaan. Ja kuuluuhan tähän lajiin myös nauraminen omille pummeille ja iloinen suunnistajien perhe. Se kun on vähän erilaista, että kaikki jonottavat mutaisella pellolla metsien keskellä kumisaappaissa, kerrospukeutuneina ja sadeviitoissa bajamaja-vessoihin ennen kisaa. Nämä kaikki tekevät suunnistuksesta sen rakkaan lajin, johon sitten aina voi jäädä koukkuun uudestaan ja uudestaan.