Suolaisia kyyneleitä

Poi­ka mais­toi suo­lan suus­saan. Sitä oli men­nyt nie­luun saak­ka, se polt­te­li sil­miä ja pa­hen­si ki­pua käsi­var­ren sy­väs­sä haa­vas­sa, joka tul­vi ver­ta. Poi­ka repi jo re­pa­lei­sen t-pai­dan pääl­tään ja si­toi sen käsi­var­teen­sa rau­hoit­ta­maan pulp­pu­a­vaa ve­ren vuo­toa. Hiek­ka pis­te­li haa­vai­sis­sa var­pais­sa. Sy­dän syk­ki ko­vem­paa kuin kos­kaan saa­den kaik­ki suo­net pul­lot­ta­maan po­jan hei­ve­röi­ses­sä var­ta­los­sa. Hän is­tui ran­nas­sa, me­ren pa­hoin­pi­te­le­mä­nä, voi­mat­to­ma­na. Valo­kuva äi­dis­tä oli re­pey­ty­nyt ja meri­vesi oli le­vit­tä­nyt ku­van vä­rit saa­den äi­din näyt­tä­mään täy­sin tun­te­mat­to­mal­ta. Suo­lais­ta vet­tä al­koi tul­vi­maan po­jan sil­mä­kul­mis­ta.

Tai­vas oli sysi­mus­ta, kuu oli pii­lou­tu­nut har­maan ver­hon taak­se, pi­meys tun­tui pai­nos­ta­val­ta ja uh­kaa­val­ta. Eteen ei näh­nyt vaik­ka joka iki­nen ais­ti po­jan ruu­mis­sa oli valp­paa­na. Hän kuu­li toi­set mie­het kau­em­pa­na. He huu­si­vat toi­sil­leen, ki­roi­li­vat ja it­ki­vät hei­dän lai­van­sa haak­si­rik­kou­tu­mis­ta. Hei­dän ai­no­an pe­las­tuk­sen­sa huk­ku­mis­ta. Poi­ka is­tui yk­sin hie­kas­sa, hän ha­lu­si olla yk­sin, hän ei kai­van­nut syy­tök­siä eikä käs­ky­jä sii­tä mitä oli­si pi­tä­nyt tai tu­li­si teh­dä. Elä­mä osa­si olla epä­rei­lua. Poi­ka pai­noi pään kä­siin­sä ja an­toi sil­mien vuo­taa lo­put­to­mas­ti.

Mat­ka Syy­ri­as­ta oli al­ka­nut mon­ta viik­koa sit­ten, eikä sil­le näyt­tä­nyt tu­le­van lop­pua. Pako­mat­ka oli muut­tu­nut pai­na­jai­sek­si tai­vaan muut­tu­es­sa mus­tak­si yl­lyt­tä­en me­ren tap­pe­luun ve­neen kans­sa. Yri­tyk­sis­tä huo­li­mat­ta jouk­ko sei­soi nyt ran­nal­la il­man mi­tään, ei ruo­kaa, vaa­tet­ta, ra­haa, ei yh­ti­käs mi­tään. Meri ym­pä­röi poi­kaa. Se tun­tui vaa­ni­van seu­raa­vaa saa­lis­taan eläi­men ta­voin. Poi­ka näki saa­lis­ta­jan sil­mien kii­lu­van me­ren pin­nas­sa. Ehkä se oli vain kuun hei­jas­tus, poi­ka ajat­te­li. Sil­mät lois­ti­vat kui­ten­kin pi­mey­des­sä. Koh­ta se au­kai­si­si ki­tan­sa ja vei­si po­jan pu­res­ke­le­mat­ta, tun­te­mat­ta sää­liä, naut­tien kyl­läi­syy­den tuo­mas­ta tun­tees­ta. Poi­ka oli nyt va­paa­ta riis­taa, puo­lus­tus­ky­vyt­tö­mä­nä, vä­sy­nee­nä. En­sim­mäi­ses­tä ot­te­lus­ta poi­ka oli sel­vin­nyt tä­pä­räs­ti, eikä hän ha­lun­nut haas­taa tätä eläin­tä uu­des­taan.

Poi­ka kat­soi kart­taan­sa, jo­hon oli mer­kin­nyt mat­kan­sa pu­nai­sel­la tus­sil­la. Vesi oli sot­ke­nut sen­kin. Mat­ka, jon­ka poi­ka oli päät­tä­nyt teh­dä unel­man­sa to­teut­ta­mi­sek­si. Hän ha­lu­si olla va­paa, hän ei ha­lun­nut enää pe­lä­tä. Kui­ten­kin nyt hän oli enem­män lou­kus­sa kuin kos­kaan en­nen. Me­ren van­ki­na, lo­put­to­man ve­den pii­rit­tä­mä­nä. Suo­la­vet­tä va­lui sil­mä­kul­mis­ta, pos­kia pit­kin huu­lil­le, jos­ta poi­ka nie­lek­si it­sel­leen par­hail­laan suo­lan yli­an­nos­tus­ta. Meri oli va­ras. Se oli niel­lyt hä­nen sääs­tön­sä, hä­nen ve­neen­sä, sekä po­jan vii­mei­set voi­man rip­peet. Meri oli ryös­tä­nyt pik­ku­sis­kon jo en­nen pako­mat­kaa ja äi­dis­tä ei ol­lut tie­to­a­kaan. Meri se­koit­ti po­jan pään. Se ilk­kui po­jan voi­mat­to­muut­ta vas­taan, syl­ki päin kas­vo­ja ja kuin pa­hin kou­lu­kiu­saa­ja repi po­jan pääl­tä tä­män ar­vos­tuk­sen it­se­ään koh­taan. It­kul­le ei tul­lut lop­pua.

Meri jy­ri­si li­sää sol­vauk­sia poi­kaa päin, saa­den tä­män rai­von par­taal­le. Poi­ka syyt­ti mer­ta var­kaak­si, pa­hoin­pi­te­li­jäk­si ja en­nen kaik­kea mur­haa­jak­si. Täs­tä hur­jis­tu­nee­na aal­lot voi­mis­tui­vat. Meri oli vie­nyt po­jal­ta kai­ken. Mil­lään ei ol­lut enää mer­ki­tys­tä. Hän kat­soi mer­ta suo­lais­ten kyy­ne­lei­den läpi. Hän nou­si, jät­tä­en ku­van äi­dis­tä hie­kal­le ja suun­ta­si me­rel­le. Aal­lot pärs­ki­vät po­jan var­ta­loa vas­ten. Ne oli­vat voi­mak­kaat, väki­val­tai­set. Suu, nenä, kor­vat täyt­tyi­vät suo­lal­la. Sy­vät haa­vat ane­li­vat ar­mah­dus­ta, mut­ta poi­ka oli teh­nyt pää­tök­sen. Poi­ka riuh­toi it­se­ään sy­vem­mäl­le vii­mei­sil­lä voi­mil­laan. Hän pai­nau­tui ve­den alle, eikä kos­kaan nous­sut pin­taan.

Lui­sa Mäk­lin