Ääni

Jemina Honkanen

Olet tääl­lä taas. Yk­si­kään toi­sis­ta ei si­nua huo­maa. Minä tie­dän että saa­vut kut­su­mat­ta, vain mi­nul­le näyt­täy­ty­en.

Aluk­si luu­lin että olit kaik­kien ha­vait­ta­vis­sa, mut­ta ky­syt­ty­ä­ni äi­dil­tä, ei hän ol­lut tie­toi­nen si­nus­ta. Sinä pu­hut mi­nul­le asi­ois­ta, jois­ta en ha­lu­ai­si tie­tää. Asi­ois­ta, joi­ta joi­den ym­mär­tä­mi­nen ei pi­täi­si olla mi­nul­le mah­dol­lis­ta.

Se ker­ta kun ky­syin äi­dil­tä mitä sa­na­si tar­koit­taa, äiti vain hy­myi­li ja sa­noi että ym­mär­rän sit­ten van­hem­pa­na. Äiti huu­si sit­ten vel­jel­le myö­hem­min, mitä asi­oi­ta hän ei sai­si opet­taa mi­nul­le.

Minä sa­non si­nul­le että voi­sit jät­tää mi­nut rau­haan. Sinä kes­key­tät het­kek­si lä­hes tau­ko­a­mat­to­man pu­hee­si.

Sit­ten sa­not että jos teen si­nul­le yh­den ju­tun, niin et enää tule ta­kai­sin. Minä ky­syn mitä pi­täi­si teh­dä ja sinä vas­taat ha­lu­a­va­si yh­den leh­den ik­ku­nan ta­kai­ses­ta puus­ta. Sinä ker­rot että minä ylet­tyi­sin ku­rot­ta­mal­la tart­tu­maan leh­teen. Sit­ten sinä neu­vot mi­ten yl­län ik­ku­nal­le pöy­dän pääl­tä ja mi­ten ik­ku­na ava­taan.
Minä sei­son ik­ku­nan kar­mil­la ja ojen­nan sor­mi­a­ni koh­ti lä­hin­tä leh­teä. Sinä sa­not mi­ten lä­hel­lä kä­te­ni on ja mi­ten enää muu­ta­ma sent­ti pi­täi­si ku­rot­tau­tua. Minä saan kiin­ni leh­des­tä ja ir­ro­tan ot­tee­ni kar­mis­ta näyt­tääk­se­ni sen si­nul­le.

Sinä pi­dät lu­pauk­se­si, et enää ole tääl­lä kuis­ki­mas­sa kor­vaa­ni. Tääl­lä ei to­sin ole enää ke­tään muu­ta­kaan.

Je­mi­na Hon­ka­nen

Non So­lumLoka­kuu 2015 - Luo­vuu­den lumo25.8.2015