Luukampa

Suomi v.704

Pie­ni tyt­tö kir­ma­si ulos tur­ve­ma­jas­ta kul­lan­rus­ke­at ki­ha­rat pomp­pien ja puu­vil­la­hel­mat lie­hu­en. Au­rin­gon kirk­kaus her­kis­ti hä­nen ke­vään­vä­ri­siä sil­mi­ään ja läm­min ilma sul­ki hä­nen pie­nen ruu­miin­sa peh­me­ään tuok­su­jen ver­hoon. Hen­to ih­mis­lap­si ko­hot­ti kat­seen­sa ylös pui­hin ja miet­ti, mil­lais­ta oli­si­kaan len­tää kuin li­ver­tä­vä peip­po­nen. Vais­to­mai­ses­ti hän kos­ket­ti kau­las­saan riip­pu­vaa prons­sis­ta kau­la­ren­gas­ta. Sii­hen oli kai­ver­ret­tu pit­kä­kau­lai­nen jout­sen ja jyl­hä kot­ka. Ren­kaas­ta riip­pui lui­nen veis­tos hir­ven pääs­tä.

Tyt­tö juok­si nau­ra­en ky­län reu­nal­le, väis­tel­len koi­ria ja kier­tä­en piha­ko­kon ää­res­sä hää­rää­vät ih­mi­set. Mo­net hy­myi­li­vät hä­nen ylit­se­pur­su­a­val­le in­nol­leen ja mo­nen pie­no­kai­sen pul­le­at kä­det ojen­tau­tui­vat hän­tä koh­ti. Tyt­tö py­säh­tyi jyr­kän­teen reu­nal­le ja kat­soi alas laak­soon. Suu­ren jär­ven­pou­ka­man vesi kim­mel­si au­rin­gos­ta ja tai­vaas­ta ja tum­man­vih­rei­den havu­pui­den se­as­sa nä­kyi jo aa­vis­tus leh­tien oras­ta­vaa vi­her­vää.

Äk­kiä tyt­tö tun­si suu­ren ja kar­he­an kä­den las­keu­tu­van pää­la­el­leen ja pör­röt­tä­vän hä­nen ku­rit­to­mia hiuk­si­aan. Pie­ni lap­si ki­her­si he­le­äs­ti ja työn­si kä­den pois. Isä hy­myi­li hä­nel­le par­tan­sa alta ja kyy­kis­tyi tyt­tä­ren­sä vie­reen.

”Kuu­le­han, tyt­tö­se­ni”, hän aloit­ti ja kään­si lap­sen it­se­ään päin. Ke­vään­vä­ri­nen kat­se koh­ta­si mie­hen jään­si­ni­set sil­mät.
”Muis­ta­han tul­la ko­tiin en­nen kuin poh­jan­nau­la pa­laa. Muu­toin si­nut voi huk­ka pe­riä”, isä jy­räh­ti ma­ta­lal­la ää­nel­lä ja osoit­ti tai­vaal­le poh­jan­täh­den suun­taan. Tyt­tö seu­ra­si sor­mea, eikä näh­nyt täh­teä. Sit­ten hän nyök­kä­si ja suik­ka­si suu­kon isän kar­he­al­le pos­kel­le.

Pie­ni olka­lauk­ku olal­laan tyt­tö ohit­ti pää­ra­ken­nuk­sen maa­han asti ulot­tu­van oksa­ka­ton ja pu­jot­te­li pie­nem­pien ma­jo­jen lo­mit­se ja ohit­ti ky­län toi­sel­la reu­nal­la tal­lin. Edes­sä ko­ho­a­va seka­met­sä hu­mi­si hil­jaa tuu­les­sa. Muu­ta­ma he­vo­nen ja leh­mä va­si­koi­neen käys­ken­te­li koh­ti ala­vam­pia lai­dun­nus­mai­ta kau­ka­na pai­men­ten oh­jaa­mas­ta isom­mas­ta lau­mas­ta. Tyt­tö päät­ti seu­ra­ta nii­tä vä­hän mat­kaa. Rau­ti­aan tam­man vie­rel­lä hän hy­räi­li lauk­kun­sa si­säl­töä. Kui­vat­tu­ja mar­jo­ja, lei­pää, köy­si, luu­kam­pa. Kaik­ki oli­vat oi­kein tär­kei­tä ta­va­roi­ta. Jos näl­kä yl­lät­ti, tyt­tö voi­si syö­dä lei­pää mar­jo­jen kans­sa, eikä kos­kaan tien­nyt toi­mea, mil­loin köy­si tuli tar­pee­seen. Luu­kam­pa oli eri­tyi­sen tär­keä. Se oli ty­tön on­nen­kalu. Nah­kai­ses­ta vyös­sä hei­lah­te­li ko­ris­teel­li­ses­sa tu­pis­sa ole­va puuk­ko ja puu­kon vie­res­sä tu­luk­set, sekä nah­kai­nen vesi­lei­li.

Tyt­tö py­säh­tyi ja kur­kis­ti hir­ven­nah­ka­lauk­kuun he­vo­sen jat­ka­es­sa tyy­nes­ti mat­kaan­sa. Kaik­ki ta­va­rat, mar­jat, lei­pä, köy­si, ja luu­kam­pa oli­vat siel­lä. Hän huo­kai­si, aset­ti kä­det lan­teil­leen ja sul­ki sil­män­sä. Hän kuu­li peip­po­sen ja kor­pin. Tal­vel­la tuu­li oli ol­lut ku­me­aa von­ku­naa, mut­ta nyt se sai ai­kaan vä­rik­kään leh­tien ko­hi­nan. Tyt­tö hy­myi­li ke­vääl­le ja kiit­ti mie­les­sään ju­ma­lia läm­pi­mis­tä päi­vis­tä.

Isä sa­noo, että hy­väl­lä on­nel­la ja suo­peu­del­la saam­me tänä vuon­na riit­toi­san sa­don.

Sii­tä tyt­tö sai mie­leen­sä men­nä van­hal­le kas­kel­le. Siel­lä kas­voi ny­ky­ään pal­jon hei­nää. Hei­nän li­säk­si kas­ki­maal­la oli pal­jon pe­si­viä lin­tu­ja, eikä tyt­tö tien­nyt mi­tään her­kul­li­sem­paa, kuin kyp­sen­ne­tyt mu­nat. Iloi­ses­ti hy­räil­len hän tans­sah­te­li met­säs­sä loik­kien puun­run­ko­jen ja mät­täi­den yli. Hän näki kol­men pa­ke­ne­van jä­nik­sen val­koi­se­na vilk­ku­vat hän­nän­a­lu­set ja kuu­li su­den kau­kai­sen ul­vah­duk­sen. Tal­ven jäl­keen met­sä hen­ki elä­mää ja ylit­se­pur­su­a­vaa ener­gi­aa. Tyt­tö oli ol­lut mu­ka­na pääs­tä­mäs­sä kar­jaa ta­kai­sin lai­tu­mil­le ja nä­ke­mäs­sä, kuin­ka leh­mät ja va­si­kat oli­vat hyp­pi­neet rie­mus­ta ja son­nit myl­vi­neet ää­nek­kääs­ti. Hän hy­myi­li muis­ti­ku­val­le.

Äk­kiä ou­don kuu­loi­nen rää­käi­sy jäh­met­ti ty­tön pai­koil­leen. Hän sei­soi valp­paa­na ja yrit­ti tun­nis­taa ään­tä. Susi se ei ol­lut. Jo­kin pie­nem­pi. Ääni kuu­lui uu­des­taan etu­va­sem­mal­ta. Tyt­tö kur­tis­ti kul­mi­aan, sil­lä hän ei näh­nyt mi­tään. Vain sam­ma­lei­sia mät­täi­tä ja alus­kas­vil­li­suut­ta. Hän hii­pi kui­ten­kin va­ro­en lä­hem­mäs ja piti toi­sen kä­ten­sä vyö­tä­röl­lään veit­sen kah­van ym­pä­ril­lä. Mät­tään ta­kaa pal­jas­tui ma­ta­la sy­vän­ne, jos­sa tyt­tö näki my­tyn ansa­verk­koa. Tyt­tö tun­nis­ti ver­kon, sil­lä hän oli ol­lut lait­ta­mas­sa sitä kas­ki­au­ke­al­le vii­me syk­sy­nä. Sen oli tar­koi­tus pyy­dys­tää soi­ti­mel­la ole­via met­so­ja. Mut­ta nyt verk­koon oli ta­ker­tu­nut jo­tain muu­ta. Pie­ni, lä­hes mus­ta eläin rää­käi­si taas ja mu­ri­si ty­töl­le. Se kat­se­li hän­tä pie­nil­lä sil­mil­lään ja yrit­ti re­piä verk­koa.

Tyt­tö hen­käi­si ja pe­rään­tyi tun­nis­ta­es­saan eläi­men.

”Kar­hu!” hän huu­dah­ti ja kos­ket­ti kun­ni­oit­ta­vas­ti kau­la­ren­gas­taan. Kar­hun­pen­tu nu­ri­si pe­lois­saan ja rim­pui­li vä­sy­nee­nä kuo­pas­sa.

Hil­jal­leen ty­tön pe­lon­se­kai­nen kun­ni­oi­tus muut­tui sää­lik­si ja lo­pul­ta hel­lyy­dek­si. Pen­tu oli vie­lä ko­vin pie­ni, hie­man koi­ran­pen­tua suu­rem­pi. Tyt­tö ei ol­lut en­nen näh­nyt elä­vää kar­hua, saa­tik­ka pen­tua, mut­ta ar­ve­li tä­män syn­ty­neen tal­vel­la. Isä oli ker­to­nut hä­nel­le, että kar­hut poi­ki­vat tal­vi­u­nil­laan ja toi­vat pie­nen pie­net pen­nut ulko­il­maan ke­vääl­lä. Mut­ta nyt tyt­tö oli uu­den on­gel­man ää­rel­lä. Mitä hän te­ki­si pen­nul­le? Kar­hun emoa ei nä­ky­nyt, eikä kuu­lu­nut ja noin pie­ni pen­tu tar­vit­si var­mas­ti mai­toa, ihan kuin va­si­kat, var­sat, ka­rit­sat ja koi­ran­pen­nut­kin.

Het­ken ai­kaa tyt­tö sei­soi neu­vot­to­ma­na ja vaih­toi her­mos­tu­nee­na pai­noa ja­lal­ta toi­sel­le. Kar­hu py­ris­te­li sy­ven­nyk­sen pe­rim­mäi­seen nurk­kaan nu­ri­se­maan ja lui­mis­te­le­maan.

Äk­kiä ty­tön ilme kir­kas­tui ja hä­nen rin­tan­sa röy­his­tyi päät­tä­väi­syy­des­tä.
”Jos sinä olet ka­dot­ta­nut äi­ti­si, minä otan si­nut ja ryh­dyn huo­leh­ti­maan si­nus­ta”, hän sa­noi pon­nek­kaas­ti ja otti veit­sen tu­pes­ta. Kun tyt­tö hyp­pä­si kuop­paan, kar­hun­pen­tu rää­käi­si ki­ma­kas­ti ja yrit­ti py­ris­tel­lä kar­kuun. Ty­tön mie­len muis­tui kuva itse­päi­sis­tä ka­rit­sois­ta, joi­ta hän oli tot­tu­nut kä­sit­te­le­mään. Hän hen­käi­si vä­räh­tä­en ja otti sit­ten kiin­ni kil­ju­van pen­nun nis­kas­ta. Toi­sel­la kä­del­lään hän leik­ka­si kas­vi­kui­duis­ta pu­no­tun ver­kon ja ir­rot­ti pen­nun va­ro­vas­ti sii­tä. Sit­ten hän otti paha­ää­ni­sen kar­va­pal­lon sy­liin­sä ja tun­si, kuin­ka se pu­rai­si hän­tä sor­mes­ta.

Puru­voi­ma hel­lit­ti pik­ku­hil­jaa ja mu­ri­na muut­tui tyy­ty­väi­sek­si urah­te­luk­si, kun pen­tu al­koi imeä sor­mea. Tyt­tö nau­rah­ti.
”Si­nul­la tai­taa olla näl­kä, vai mitä?” hän tuu­mi ja otti sor­men pen­nun suus­ta, kas­toi sen vesi­lei­lis­sä ja työn­si ta­kai­sin kar­hun ne­nän eteen. Pen­tu nuuh­kai­si sitä ja al­koi taas imeä.

Tyt­tö hy­räi­li hel­läs­ti ja kei­nut­te­li kar­hua sy­lis­sään, kun­nes pen­tu va­lah­ti vel­tok­si ja nu­kah­ti. Nyt ty­töl­lä oli pa­rem­min ai­kaa tar­kas­tel­la pen­tua ja huo­ma­si sen ole­van uros. Sit­ten kar­hu kään­si pää­tään ja hän näki sy­vät ar­vet, jot­ka kul­ki­vat sen sil­män yli aina re­pa­lei­seen kor­vaan saak­ka. Tyt­tö hen­käi­si. Hä­nen pää­hän­sä päl­käh­ti isän ta­ri­noi­den mu­kai­nen uros­kar­hu, joka ha­lu­si tap­paa naa­raan pen­nut. Oli­ko­han toi­nen kar­hu teh­nyt pen­nun ar­vet? Joka ta­pauk­ses­sa tyt­tö us­koi tä­män pen­nun ole­van hy­vin eri­tyi­nen kar­hu, oli­han se an­net­tu hä­nel­le. Hän kas­vat­tai­si pen­nun ai­kui­sek­si ja huo­leh­ti­si sen haa­vois­ta.

Päät­tä­väi­ses­ti tyt­tö kään­tyi nuk­ku­va kar­hu sy­lis­sään koh­ti pa­luu­suun­taa ja läh­ti tut­tua reit­tiä ta­kai­sin ko­tiin. Hän miet­ti, mi­ten ky­län ih­mi­set suh­tau­tui­si­vat koti­e­läin­ten kes­kel­le tuo­tuun li­han­syö­jään. Jot­kut saat­toi­vat ha­lu­ta tap­paa sen, tai vie­dä se pois. Tyt­tö päät­ti uh­mak­kaas­ti, ett­ei an­tai­si ke­nen­kään teh­dä pa­haa pik­ku­kar­hul­le.

Pen­nun pai­no ei tyt­töä häi­rin­nyt ja hä­nen as­ke­leen­sa oli ke­vyt. Ty­tön hil­jai­nen hy­räi­ly kum­pui­li ym­pä­röi­vis­sä puis­sa lin­nun li­ver­ryk­sen lo­mas­sa.

Hän kat­soi tai­vaal­le. Poh­jan­nau­laa ei nä­ky­nyt.