Metsä kiittää

Pro­fes­so­ri Ja­mes Brooks nos­ti kha­kin­vä­ris­tä buc­ket hat­tu­aan ja pyyh­ki huo­hot­ta­en hi­keä ot­sal­taan. Hän sei­soi vä­hän käy­te­tyl­lä po­lul­la, kat­sel­len edes­sään ris­tei­le­viä juu­ria ja kui­via leh­tiä, jot­ka ka­to­si­vat po­lun kum­min­kin puo­lin ti­he­ään alus­kas­vil­li­suu­teen. Brooks raa­pi har­maan sän­gen alla ko­ho­a­vaa hyön­tei­sen pu­re­maa ja ha­pui­li iP­ho­ne­aan. Herk­kä kos­ke­tus­näyt­tö ava­si ka­me­ran ja al­koi ku­va­ta. ”Täs­sä on bi­o­lo­gi­an pro­fes­so­ri Ja­mes Brooks. Tänä vuon­na vie­tän jou­lu­ni tääl­lä, Ama­zo­nin upe­as­sa sade­met­säs­sä”, hän sa­noi ja pa­no­raa­ma­si ym­pä­ris­tö­ään. Kuva py­säh­tyi het­kek­si ihai­le­maan lois­kas­vin ku­ris­ta­maa puu­ta, jon­ka lat­vus­to ko­ho­si yli 40 met­rin kor­keu­teen. ”Asun pai­kal­li­ses­sa ky­läs­sä, jon­ne on tätä pol­kua pit­kin muu­ta­man kilo­met­rin mat­ka. Tar­koi­tuk­se­na­ni on tut­kia troop­pi­sen il­mas­ton mo­ni­nais­ta sie­ni­la­jis­toa ja tuo­da muu­ta­mia la­jik­kei­ta ko­tiin tut­kit­ta­vak­si”, Brooks jat­koi ja oli het­ken hil­jaa, en­nen kuin lo­pet­ti ku­vaa­mi­sen. Hän vil­kai­si pu­he­li­men näy­tön oi­ke­aa ylä­kul­maa. Akku oli puo­lil­laan.

Brooks lait­toi iP­ho­nen ta­kai­sin tar­ral­la sul­jet­ta­vaan rei­si­tas­kuun­sa ja nos­ti sil­mä­la­se­jaan pyyh­ki­äk­seen kir­ve­le­vän hien sil­mis­tään. Sit­ten hän ava­si vyö­lauk­kun­sa ja joi hel­tees­sä läm­men­nyt­tä vet­tä. Hän kuun­te­li het­ken lin­tu­jen lau­lun täyt­tä­mää il­maa. Moni­muo­toi­ses­ta sir­ku­tus­ten ja vi­hel­lys­ten ku­del­mas­ta erot­tui tu­kaa­nin kar­hea raa­kun­ta ja ka­si­kin läpi­tun­ke­vat huu­dot. Al­haal­ta maan­kama­ras­ta kat­sot­tu­na alus­kas­vil­li­suu­den lo­mas­ta erot­tu­va lat­vus­to näyt­ti tyh­jäl­tä ja elot­to­mal­ta. Pro­fes­so­ri kui­ten­kin tie­si, että siel­lä eli suu­rin osa sade­met­sän la­jis­tos­ta. Api­nat, lin­nut, käär­meet ja mo­nen­lai­set sam­ma­kot löy­si­vät siel­tä ra­vin­ton­sa ja suo­ja­paik­kan­sa.

Brooks huo­ah­ti, pyyh­ki hies­tä nih­ke­ät kä­ten­sä hou­sui­hin­sa ja jat­koi kä­ve­ly­ään. Hän kat­se­li tar­kas­ti pol­kua ja etsi pai­kal­lis­ten mai­nit­se­maa ’ris­teys­tä’, joka vei­si hä­net Ama­zon­jo­en ran­taan. Hän ha­lu­si löy­tää joen­ran­nan kos­teis­sa puis­sa viih­ty­vän sie­nen, jota pai­kal­li­set pi­ti­vät suu­re­na herk­ku­naan. Puu­var­ti­set li­aa­nit ris­tei­li­vät pro­fes­so­rin pään yllä sank­ka­na verk­ko­na. Ne kie­tou­tui­vat pui­den pak­su­jen ok­sien ym­pä­ri, kuin käär­meet ja ko­hot­ti­vat ver­so­jaan koh­ti sade­met­sän kiih­keim­min ha­vi­tel­tua elon­eh­toa, va­loa.

Äk­kiä Brook­sin kat­se kiin­nit­tyi väri­läis­kään muu­ta­man met­rin pää­hän po­lus­ta. Val­ta­van ylis­puun lä­hes mie­hen­kor­kui­sek­si kas­va­neen lank­ku­juu­ren pääl­lä oli ry­kel­mä kirk­kaan­kel­tai­sia sie­niä. Pro­fes­so­ri siir­tyi ute­li­aas­ti lä­hem­mäs ja ha­pui­li alus­kas­vil­li­suut­ta väis­tel­les­sään pu­he­lin­taan. Si­rot sie­net le­vi­si­vät kas­vu­pis­tees­tä viuh­ka­mai­ses­ti, ku­kin omaan suun­taan­sa ku­ro­tel­len. Sie­net näyt­ti­vät tun­te­mat­to­mil­ta jopa nii­hin eri­kois­tu­neen pro­fes­so­rin sil­mään. Brooks hy­myi­li ja miet­ti, tu­li­si­ko taas löy­tä­neek­si uu­den sie­ni­la­jin. Hä­nes­tä oli mu­ka­vaa esit­tää löy­dök­sil­leen nimi­vaih­to­eh­to­ja. Brooks nap­pa­si sie­nis­tä ku­van ja otti toi­ses­ta rei­si­tas­kus­taan hen­not pih­dit ja lasi­pur­kin. Juu­ri kun hän oli va­ro­en ir­rot­ta­mas­sa yhtä sie­nis­tä, sen lak­ki lii­kah­ti. Pro­fes­so­ri jäh­met­tyi ja huo­ma­si häm­mäs­tyk­sek­seen, kuin­ka sie­nel­le avau­tui hii­len­mus­tat sil­mät. Sit­ten lak­ki näyt­ti rik­kou­tu­van, kun olen­to nou­si ylös. Pie­ni kel­tai­nen sam­mak­ko oli naa­mi­oi­nut it­sen­sä tai­ta­vas­ti pai­nau­tu­es­saan tii­viis­ti sien­tä vas­ten. Nyt se is­tui si­ros­ti sen pääl­lä ja ta­pit­ti pro­fes­so­ria suu­ril­la sil­mil­lään. Brooks no­jau­tui tyr­mis­ty­nee­nä kau­em­mas sam­ma­kos­ta ja poh­ti, kat­se­li­ko par­hail­laan yhtä tap­pa­van myr­kyl­li­sis­tä nuo­li­myrk­ky­sam­ma­kois­ta. Nii­den myrk­ky le­vi­si eli­mis­töön jopa kos­ke­tuk­sen vä­li­tyk­sel­lä, eikä pro­fes­so­ri ha­lun­nut olla lii­an lä­hel­lä niin vaa­ral­lis­ta eläin­tä. Hän ei ol­lut kui­ten­kaan kos­kaan kuul­lut, että niin myr­kyl­li­set sam­ma­kon maas­tou­tui­si­vat. Yleen­sä niil­lä oli yl­peyt­tä pais­ta­tel­la kaik­kien nä­ky­vil­lä hy­vin tie­toi­si­na tap­pa­vuu­des­taan ja oi­kein kiu­sal­laan ha­keu­tua mui­den lä­hel­le, kuin pe­lo­tel­lak­seen. Tämä oli joko vaa­ra­ton, tai har­vi­nai­sen ujo nuo­li­myrk­ky­sam­mak­ko.

Brooks ei saa­nut kat­set­taan irti sam­ma­kos­ta. Se is­tui sie­nel­lä niin tyy­nen ja le­vol­li­sen nä­köi­se­nä, että hän us­kal­si ku­mar­tua lä­hem­mäs. Tar­kas­tel­les­saan sam­mak­koa, hän huo­ma­si kuin­ka sen pää­laki al­koi si­ner­tää. Pro­fes­so­ri hen­käi­si ja seu­ra­si häm­mäs­ty­nee­nä, kun sävy peit­ti hil­jal­leen al­leen kel­tai­sen sä­vyn. Se saa­vut­ti se­län, vat­san ja jat­koi aina me­la­mai­siin var­pai­siin saak­ka. Vas­ta het­ki sit­ten sie­nien vä­ri­nen sam­mak­ko oli muut­ta­nut ulko­muo­to­aan he­le­än me­ren­si­ni­sek­si. ”Us­ko­ma­ton­ta”, Brooks mu­mi­si ja tui­jot­ti ih­meis­sään nä­kyä. Mi­nun täy­tyy saa­da tämä Lon­too­seen tut­kit­ta­vak­si. Pro­fes­so­ri tun­si sy­dä­men­sä hak­kaa­van rin­taan­sa, kun hän ava­si va­pi­se­vin kä­sin lasi­pur­kin. Hän ei ol­lut kos­kaan en­nen kuul­lut vä­riä vaih­ta­vas­ta sam­mak­ko­e­läi­mes­tä. Tämä ei ol­lut nuo­li­myrk­ky­sam­mak­ko. Brooks tie­si kat­se­le­van­sa ai­van uu­den­lais­ta olen­toa, joka pys­tyi naa­mi­oi­tu­maan pa­rem­min, kuin yk­si­kään toi­nen vä­riä vaih­ta­va eläin. Noin mul­lis­ta­va löy­tö täy­tyi tut­kia pe­rin­poh­jin. Brook­sin mie­leen tuli jo muu­ta­ma kol­le­ga, joka oli­si enem­män kuin iloi­nen sam­ma­kos­ta. Hän ko­hot­ti pin­se­tit ja val­mis­tau­tui nap­paa­maan kiin­ni sam­ma­kon taka­ja­las­ta. Hän kuu­li tu­kaa­nin kar­he­an raa­kun­nan ja ka­si­kin läpi­tun­ke­vat huu­dot. Sam­mak­ko ei teh­nyt elet­tä­kään pa­e­tak­seen. Brooks py­säh­tyi, huo­ma­tes­saan it­sen­sä sam­ma­kon mus­tis­sa sil­mis­sä. Ku­va­jai­nen kat­soi hän­tä ta­kai­sin, tar­kas­tel­len hä­nen tur­pei­ta sil­mä­pus­se­jaan ja tu­pa­kan van­hak­si uur­ta­maa kau­laa. Pro­fes­so­ri näki ku­va­jai­ses­saan elä­män ku­lut­ta­man ja ylen­syön­nin tur­vot­ta­man van­han mie­hen, jon­ka buc­ket ha­tun alta pil­kah­ti ho­pei­nen, hi­ki­nen hius­kieh­ku­ra. Mies pi­te­li pin­set­te­jä kä­sis­sään, joi­ta ras­kas työ ei ol­lut ko­vet­ta­nut. Pro­fes­so­ri tui­jot­ti it­se­ään ja sam­mak­ko is­tui vä­räh­tä­mät­tä pai­koil­laan, us­ko­en koh­ta­lon­sa ih­mis­o­len­non kä­siin. Sa­mas­sa hä­nen mie­leen­sä tul­vah­ti muis­ti­kuva seit­se­män­vuo­ti­aas­ta Ja­mes Brook­sis­ta, joka juok­si haa­vi kä­des­sä per­hos­pyyn­nis­sä iso­äi­tin­sä ruu­sun­tuok­sui­ses­sa puu­tar­has­sa. In­nois­saan saa­mas­taan uu­des­ta haa­vis­ta, hän jah­ta­si sii­vek­käi­tä hyön­tei­siä iloi­ses­ti ki­ka­tel­len. Hän ei huo­man­nut pien­tä ki­ven­loh­ka­ret­ta kuk­ka­pen­kin ta­ka­na ja kom­pas­tui sii­hen. Ja­mes al­koi it­keä ja pi­te­li ver­ta vuo­ta­vaa pol­ve­aan iso­äi­din kii­ruh­ta­es­sa pai­kal­le. Kun hän sit­ten is­tui kova ker­ma­ka­ra­mel­li suus­saan piha­tuo­lil­la, iso­äi­din si­vel­les­sä voi­det­ta ruh­jee­seen, hän tuli ai­van yl­lät­tä­en ky­sy­neek­si, mik­si haa­van saa­mi­sen piti sat­tua. Iso­äiti ko­hot­ti kat­seen­sa lap­sen­lap­seen­sa ja hy­myi­li lem­pe­äs­ti. ”Se ker­too, että olet elä­vä ja sie­lul­li­nen olen­to, Ja­mes-kul­ta­se­ni”, hän vas­ta­si ja si­lit­ti Ja­me­sin pos­kea. Ja­mes miet­ti, kuin­ka hä­nen isän­sä oli aina pai­kan­nut hä­nen haa­van­sa, ja muis­ti, mik­si oli iso­äi­din luo­na. ”Kun isä kuo­li, mi­nuun sat­tui si­säl­le. Voi­ko niin olla?” hän ky­syi su­rul­li­sin kat­sein. Iso­äiti hy­myi­li yhä ja nyök­kä­si. ”Sil­loin si­nun sie­luu­si sat­tuu”, hän vas­ta­si hil­jaa. Ja­mes nyök­kä­si ja pai­noi kat­seen­sa. Äk­kiä iso­äiti jat­koi: ”Tie­sit­kö, että sil­mät ovat sie­lun pei­li?”
”En tien­nyt, iso­äiti”

Brooks tun­si kä­sien­sä va­pi­se­van ja hien va­lu­van sil­miin­sä. Kuu­muus tun­tui ai­em­paa tu­kah­dut­ta­vam­mal­ta ja kos­teus sie­tä­mät­tö­män pai­nos­ta­val­ta. Hän huo­ma­si pi­te­le­vän­sä pin­set­te­jään ai­van sam­ma­kon ja­lan vie­res­sä ja veti sen ot­saan­sa kur­tis­ta­en kii­rees­ti pois. Jo­kin tuos­sa sam­ma­kos­sa häi­rit­si hän­tä. Mi­tä­tön eläin oli he­rät­tä­nyt pro­fes­so­ris­sa sel­lai­sia tun­tei­ta, mitä hä­nen ei oli­si kuu­lu­nut ko­kea. Hän oli näh­nyt sam­ma­kon sil­mis­sä it­sen­sä ja ta­jun­nut ole­van­sa vie­mäs­sä sitä kir­jai­mel­li­ses­ti ta­pet­ta­vak­si. Brooks ko­hot­tau­tui häm­men­ty­nee­nä ja kat­se­li sam­mak­koa, joka ava­si hau­ko­tuk­sen­o­mai­ses­ti si­ner­tä­vän suun­sa. Minä en ky­ke­ne lait­ta­maan sam­mak­koa lasi­purk­kiin. Pro­fes­so­ri tuli sii­hen tu­lok­seen, että oli tu­los­sa hul­luk­si. Hän­hän ku­vit­te­li ai­van omi­aan.

Brooks ko­hot­ti tois­ta­mi­seen pin­se­tit. Sam­mak­ko is­tui hie­vah­ta­mat­ta ja tu­kaa­ni raak­kui. Hä­nen va­pi­se­va kä­ten­sä lä­hes­tyi sam­mak­koa. Pin­se­tit mel­kein kos­ket­ti­vat eläi­men kiil­tä­vää taka­raa­jaa, kun­nes pro­fes­so­ri ki­ro­si tur­hau­tu­nee­na ja heit­ti ne ja lasi­pur­kin me­ne­mään. Sam­mak­ko seu­ra­si il­mei­sen vä­lin­pi­tä­mät­tö­mä­nä, kun purk­ki al­koi vie­riä ala­mä­keen ja ko­lah­ti py­säh­dyk­siin puu­ta vas­ten. Pro­fes­so­ri hie­roi etu­sor­mel­laan ja peu­ka­lol­laan vä­sy­nee­nä sil­mä­kul­mi­aan. Hän ei pys­tyi­si vie­mään tuo­ta sam­mak­koa Lon­too­seen, vaik­ka yrit­täi­si pa­kot­taa it­sen­sä sii­hen. Hän huo­kai­si ja kat­soi taas sam­mak­koa. Eläin kat­se­li hän­tä rau­hal­li­ses­ti ja kal­lis­ti hie­man pää­tään. Ai­van kuin se ky­syi­si pro­fes­so­ril­ta, mitä hän ai­koi seu­raa­vak­si teh­dä. Brooks vas­ta­si kat­see­seen ja tui­jot­ti sam­ma­kon hii­len­mus­tiin sil­miin. Hän näki oman ku­va­jai­sen­sa tum­ma­na var­jo­na va­loi­saa taus­taa var­ten.

Sit­ten hän teki pää­tök­sen­sä ja harp­poi ala­mä­keen et­si­mään purk­ki­aan ja pin­set­te­jään. Pro­fes­so­ri löy­si pur­kin puun juu­rel­ta ja pin­se­tit het­ken et­sin­nän jäl­keen muu­ta­man met­rin pääs­tä leh­tien se­as­ta. Hän sul­loi kum­mat­kin vyö­lauk­kuun ja läh­ti päät­tä­väi­ses­ti kä­ve­le­mään. Po­lul­le pääs­ty­ään Brooks kat­soi koh­ti kirk­kaan­kel­tai­sia sie­niä ja huo­ma­si sam­ma­kon ka­don­neen. Tai ehkä se oli taas pai­nau­tu­nut kel­tai­ses­ti muut­tu­nee­na sien­tä vas­ten. ”Pa­rem­pi niin, ett­ei ku­kaan muu­kaan löy­dä sitä”, hän mu­mi­si it­sek­seen ja pai­noi hat­tun­sa sy­vem­mäl­le pää­hän. Hän nos­te­li jal­ko­jaan po­lul­la ris­tei­le­vien juu­rien yli ja kat­soi tark­kaan jal­koi­hin­sa. Mo­net myr­kyl­li­set käär­meet oli­vat mes­ta­rei­ta maa­sou­tu­maan kui­vien leh­tien se­kaan. Brooks pyyh­ki hies­tä nih­ke­ät kä­ten­sä hou­sui­hin­sa ja joi läm­men­nyt­tä vet­tä. Raa­pies­saan sän­gen alle ko­hon­nut­ta hyön­tei­sen pu­re­maa, li­aa­nil­le hä­nen eteen­sä las­keu­tui upe­an vä­ri­nen tu­kaa­ni, joka kat­se­li hän­tä tum­mil­la sil­mil­lään. Taus­tal­la kuu­lui­vat ka­si­kin läpi­tun­ke­vat huu­dot.

Emi­lia Mal­vi­la