Ystäväni ylioppilastutkinto

Yli­op­pi­las­tut­kin­non suo­rit­ta­mi­nen on ko­ke­muk­se­na vä­hin­tään­kin mie­len­kiin­toi­nen.

Edel­li­set vii­kot ovat men­neet ker­tail­les­sa (lue: opis­kel­les­sa uu­del­leen) kurs­sien ai­ka­na opit­tua, va­lit­ta­es­sa ka­ve­reil­le / per­heel­le / su­ku­lai­sil­le / lem­mi­keil­le, kuin­ka suu­ri työ­taak­ka on sekä va­kuu­tel­les­sa äi­dil­le, ett­ei ehdi tyh­jen­tä­mään as­ti­an­pesu­ko­net­ta, kos­ka lu­ke­mi­nen vie kai­ken ajan. Jot­ta val­mis­tau­tu­mi­nen oli­si täy­del­lis­tä, täy­tyy päi­vit­täin na­pa­ta myös kuva it­ses­tä kir­ja­pi­non ja muis­tiin­pa­no­jen kes­kel­lä ka­ve­reil­le lä­he­tet­tä­väk­si, ja jos kuva on kai­kin puo­lin on­nis­tu­nut, li­sä­tään vie­lä kiva filt­te­ri ja lai­te­taan se so­meen. Kuva­teks­tik­si tu­lee lait­taa esi­mer­kik­si (HUOM! Vain eh­do­tus, myös muut kuva­teks­tit neu­vo­tel­ta­vis­sa) “Täs­sä opis­ke­le­mas­sa, olis­pa tää jo ohi #stu­dy­hard #abi­li­fe #lu­kio #stu­DYING #fin­nish­girl #fin­nish­boy #ti­red”.

Ja kai­ken tä­män luku­lo­mai­lun jäl­keen koit­taa se het­ki, joka tun­tui penk­ka­ri­päi­vä­nä vie­lä tur­val­li­sen kau­kai­sel­ta, mut­ta joka on­kin nyt yl­lät­tä­vän lä­hel­lä. Ni­mit­täin koe­aamu. Puku­huo­neis­sa val­lit­see vä­hem­män hal­lit­tu kaa­os ko­ke­lai­den teip­pail­les­sa vaat­tei­taan (luon­nol­li­ses­ti se pie­ni mus­ta puu­man si­lu­et­ti siel­lä va­sem­mas­sa lah­kees­sa tu­lee peit­tää) ja pak­kail­les­sa eväi­tään. Eväi­tä tu­lee olla mu­ka­na vä­hin­tään­kin sen ver­ran, että mää­räl­lä sai­si tyy­dy­tet­tyä klas­sik­ka­lai­sen jää­kiek­koi­li­jan päi­vit­täi­sen ener­gi­an­tar­peen (noin 9000 ka­lo­ria), jot­ta ai­na­kin yksi asia oli­si var­maa: vaik­ka kaik­ki muu me­ni­si päin sitä pi­mein­tä, niin näl­kään en ai­na­kaan kuo­le.

Kel­lo 8:30 jän­nit­ty­nyt lau­ma ko­ke­lai­ta ryn­täi­lee sa­liin kuun­te­le­maan lo­put­to­mal­ta tun­tu­vaa oh­jeis­tus­ta sii­tä, kuin­ka ves­sa­vuo­ro va­ra­taan nu­me­ro­kyl­til­lä, lisä­pa­pe­ria saa viit­taa­mal­la ja kai­kis­ta tär­keim­pä­nä, hätä­ti­lan­teen sat­tu­es­sa, ku­ten tuli­pa­los­sa, pois siir­ry­tään tar­kas­sa jär­jes­tyk­ses­sä. Sil­lä­kin uhal­la, että tuli jo li­poo pa­ka­roi­ta, tu­lee vii­den met­rin etäi­syys toi­seen ko­ke­laa­seen säi­lyt­tää. Lau­ta­kun­nal­la on kyl­lä ta­pan­sa var­mis­taa, että näin on toi­mit­tu.

Lo­pul­ta koe­pa­pe­rit ja­e­taan, ja on aika joko iloi­ta tai  pet­tyä. Rak­kaat ko­keen laa­ti­jat ovat jäl­leen pis­tä­neet pa­ras­taan, ja val­mis­tau­tu­mi­ses­ta riip­pu­en heti en­sim­mäi­set teh­tä­vät saat­ta­vat lait­taa sor­men suu­hun ja nos­taa ti­pan lins­siin. Hätä ei ole kui­ten­kaan tä­män nä­köi­nen (pait­si jos on, tu­lee täl­löin nos­taa edel­lä mai­nit­tu nu­me­ro­kylt­ti ves­sa­vuo­roa var­ten), vaan näis­sä luk­ko­ti­lan­teis­sa pa­ras rat­kai­su on yrit­tää koo­ta it­sen­sä, men­nä seu­raa­vaan teh­tä­vään ja ko­et­taa myö­hem­min uu­des­taan. Suu­rel­la to­den­nä­köi­syy­del­lä teh­tä­vä ei on­nis­tu myö­hem­min­kään, mut­ta sel­lais­ta se elä­mä on, har­voin tääl­lä on­nis­tuu.

Kun ka­sas­sa  on vih­doin  vaa­dit­tu mää­rä teh­tä­viä, osa pa­rem­min ja osa huo­nom­min teh­tyi­nä, on aika pa­laut­taa koe­pa­pe­rit. Jos ko­ke­las ei ha­lua Tor­ni­ais­ta huu­ta­maan vie­reen­sä: ”KYNÄ ALAS NYT HETI PAI­KAL­LA, KOE ON PÄÄT­TY­NYT!”, on syy­tä yrit­tää pa­laut­taa koe vä­hän en­nen kol­mea. Ei kui­ten­kaan lii­an ai­kai­sin, kos­ka täl­löin al­tis­tuu val­vo­jien pa­hek­su­vil­le kat­seil­le, ”Mi­ten olet muka NYT JO val­mis…?”

Rei­lun vii­kon ku­lu­es­sa al(u/i)sta­vat ar­vi­oin­nit löy­tä­vät tien­sä il­moi­tus­tau­lul­le. Alus­ta­vis­ta on kui­ten­kaan tur­ha lii­kaa iloi­ta, kos­ka rak­kaat opet­ta­jam­me muis­tut­ta­vat aina ilon­pil­kah­duk­sen ko­ke­laan sil­mis­sä näh­des­sään, että sen­so­rin mie­li­pide voi­kin olla opet­ta­jan mie­li­pi­tees­tä täy­sin poik­ke­a­va, ja Hy­vän vas­tauk­sen piir­teet­kin si­to­vat lau­ta­kun­taa… niin no… ei­vät yh­tään. Luot­to Gaus­sin käy­rään on kui­ten­kin kova, ja ai­na­han se juu­ri mi­nun te­ke­mä koe on ol­lut sen ver­ran vaa­ti­va, että var­mas­ti pis­te­ra­jat las­ke­vat. Tämä ”jos kai­kil­la ku­sah­taa, niin kel­lään ei ku­sah­da” ­aja­tus on­kin yksi kaik­kia tu­le­via yli­oppi­lai­ta yh­dis­tä­vis­tä te­ki­jöis­tä.

Kun sit­ten vih­doin tu­lee se päi­vä, että tuon Suo­men suu­rim­man ro­dun­ja­los­tus­kes­kuk­sen äly­köt päät­tä­vät yh­teis­tuu­min pääs­tää ko­ke­laat pa­has­ta ja jul­kais­ta lo­pul­li­set tu­lok­set, on aika it­kun. Jois­sain ti­lan­teis­sa ti­rau­te­taan kyy­ne­leet ilos­ta­kin, mut­ta useim­mi­ten pel­käs­tä pet­ty­myk­ses­tä. Yl­lät­tä­en pis­te­ra­jat ovat­kin py­sy­neet sa­moi­na, pa­him­mas­sa ta­pauk­ses­sa vie­lä nous­seet.

Tär­ke­ää on kui­ten­kin muis­taa, että tu­le­va vap­pu­hat­tu py­syy kyl­lä kiil­tä­vän val­koi­se­na, vaik­ka to­dis­tuk­ses­sa löy­tyi­si muu­ta­kin kuin äl­liä.

Jon­ne Lin­tu­nen