Lukijalle haasteita heittävä Lokki

Tse­ho­vin Lok­ki on moni­ta­soi­nen saip­pu­a­sar­ja pu­et­tu­na näy­tel­män muo­toon. Se on viih­dyt­tä­vä, ym­mär­ti­pä sen tyh­jän­päi­väi­sien ro­mans­sien sel­vit­te­ly­nä tai sy­väl­li­sen­pä­nä ih­mis­luon­teen poh­dis­ke­lu­na. Sa­noi­sin kui­ten­kin, että iso osa ih­mi­sis­tä jou­tuu jää­mään en­sim­mäi­sel­lä luku­ker­ral­la vain pin­nal­li­sem­mal­le ta­sol­le, näy­tel­män vai­ke­a­lu­kui­suu­den ta­kia.

Jo pelk­kien hen­ki­löi­den tun­nis­ta­mi­nen ja per­soo­nien erot­ta­mi­nen on haas­ta­vaa, eikä vä­hi­ten sik­si, että jo­kai­sel­la hen­ki­löl­lä on vä­hin­tään kol­me ni­meä. Se vie­kin alus­sa pal­jon ener­gi­aa ja saa lu­ki­jan tur­hau­tu­maan. Kun juon­ta ja sy­vem­pää sym­bo­li­tiik­kaa al­kaa vas­ta huo­maa­maan, on näy­tel­mä jo ohi.

Näy­tel­män di­a­lo­gi oli miel­lyt­tä­vää lu­et­ta­vaa, te­at­raa­lis­ta ja moni­mut­kais­ta. Hen­ki­löt il­mai­se­vat tun­teen­sa vä­rik­kääs­ti ja ver­tauk­sien kaut­ta. He har­voin tar­koit­ta­vat, mitä sa­no­vat tai hei­dän sa­no­man­sa voi tul­ki­ta mo­nin ta­voin. Oman sä­väyk­sen­sä di­a­lo­gil­le an­ta­vat myös run­saas­ti käy­te­tyt lel­lit­te­ly­ni­met. ”Te… Minä olen aa­vis­ta­nut, sy­dä­me­ni on koko päi­vän ol­lut kau­he­an nään­ty­nyt. Voi mi­nun hert­tai­se­ni, iha­nai­se­ni, hän on tul­lut!” On hyvä esi­merk­ki di­a­lo­gis­ta.

Hen­ki­löt näy­tel­mäs­sä ovat eri­lai­sia, mut­ta kui­ten­kin to­del­la sa­man­lai­sia, niin kuin kaik­ki ih­mi­set. Heil­lä on kai­kil­la jo­kin unel­ma ja toi­ve, joka tu­lee murs­ka­tuk­si. Lii­al­li­sen asi­oi­den ha­lu­a­mi­sen on sa­not­tu joh­ta­vaan kär­si­myk­seen, mikä ki­tey­tyy te­o­ri­as­ta to­del­li­suu­teen täs­sä näy­tel­mäs­sä. Hen­ki­löt ovat epä­toi­voi­sia ja on­net­to­mia.

Lo­kin ai­hei­na on kaut­ta ai­ko­jen ajan­koh­tai­si­na py­sy­viä ti­lan­tei­ta ja tun­tei­ta, ku­ten rak­kaus, epä­onni, unel­mat ja ka­teus. Näy­tel­mäs­sä on myös kiin­nos­ta­va, it­sel­le­ni vie­raam­pi aihe, luo­mis­työn vai­keus. Trep­le­vil­lä ja Tri­go­ri­nil­la on toi­sis­taan eri­ä­vät tun­te­muk­set ja taus­tat, mut­ta hei­tä kum­paa­kin yh­dis­tää kir­joit­ta­mi­seen liit­ty­vä tus­ka. Tun­tuu ab­sur­dil­ta, mi­ten kir­joit­ta­mi­nen hal­lit­see niin koko­nais­val­tai­ses­ti hei­dän elä­mään­sä.
Lo­kis­sa oli pal­jon, mi­hin tart­tua, mut­ta en sil­ti tun­ne, että se oli­si ol­lut eri­tyi­sen vai­kut­ta­va kir­ja. Se ei ri­kas­ta­nut aja­tus­ta­paa­ni tai li­sän­nyt ym­mär­rys­tä­ni eri­lai­siin ih­mi­siin. Ai­heet eriy­tyi­vät niin mo­nel­le hen­ki­löl­le, ett­ei ke­nen­kään aja­tus­maa­il­maan pääs­syt kes­kit­ty­mään täy­sil­lä.

Luu­len, että lu­ke­mal­la näy­tel­män uu­des­taan oli­sin naut­ti­nut sii­tä enem­män. Us­kon myös, että näy­tel­män nä­ke­mi­nen oli­si teh­nyt sii­tä ym­mär­ret­tä­väm­män.

So­fia Kont­ro