Runojen siivin

Sitä is­tuu vaan

ja oot­taa merk­kiä.

Sen käy viä ker­ran läpi

en­nen ku tyh­jen­tää mie­len.

Sit se merk­ki tu­lee.

On pak­ko pääs­tää irti.

Hom­ma luis­taa iha jees

ja se on me­noo­si.

Yh­täk­kii sitä on il­mas­sa.

Suk­si kan­taa kuin isä pie­ne­nä.

Sitä saa olla het­ken rau­has­sa

ei tart­te mi­tään mu­reh­tia.

Se va­paus mikä siel koit­taa

se on jo­tain ai­nut­laa­tuis­ta.

Viel kun täst lei­vän pöy­tään sais,

niin se ois aika nice!

Pu­he­li­men orja

Tas­kus­sa vä­ri­see

What­sApp lau­laa

läk­sy­jä teh­des­sä raa­vin kau­laa.

Kat­son­ko pu­he­lin­ta

en tee läk­sy­jä

koh­ta saan van­hem­mil­ta

kat­sei­ta äk­sy­jä

”Aina vaan sii­nä pu­he­li­mes­sa roi­kut,

ota kä­teen mie­luum­min virk­kuu­kou­kut”

Olen so­men kah­leis­sa

tiu­kas­ti kiin­ni sen mah­deis­sa

sii­tä en pää­se irti kos­kaan

ell­ei pi­he­lin tipu los­kaan.

Kel­lo

Pi­me­ää. Vä­hin­tään hä­mä­rää.

Kel­lo. Kel­lo me­nee eteen­päin.

Vä­lil­lä juok­see vä­lil­lä ma­te­lee

koko ajan koh­ti päi­vää ete­nee.

Hä­mä­rää. Ei vie­lä va­loi­saa.

Koh­ta aamu sa­ras­taa.

Kel­lo. Kel­lo me­nee eteen­päin.

Vä­lil­lä juok­see vä­lil­lä ma­te­lee

Koko ajan koh­ti aa­mua ete­nee.