Elämäni kirjat

”Minä olen Varjo. Läpi lohduttoman kaupungin minä pakenen. Läpi iankaikkisen vaivan minä karkaan.”

Näin aloit­ti fik­tii­vi­nen hah­mo Bert­rand Zob­rist yh­des­sä suo­sik­ki­kir­jois­ta­ni: In­fer­nos­sa. Ky­sei­nen kir­ja kuu­luu lu­ke­mie­ni kir­jo­jen kär­ki­ne­lik­koon. In­fer­non kieh­to­va kat­ke­ran­su­loi­suus ja hu­na­jai­nen synk­kyys kie­too lu­ki­jan­sa tiu­kas­ti kouk­kuun­sa, pa­kot­ta­en lu­ke­maan li­sää. Hah­mo­jen ne­rok­kuus on suo­ras­taan maa­gi­sen vä­ri­käs­tä ja vi­vah­tei­kas­ta lu­et­ta­vaa. Tämä yh­dis­tet­ty­nä Dan Brow­nin täy­te­läi­seen ku­vauk­seen kult­tuu­ri­näh­tä­vyyk­sis­tä ja mie­len­kiin­toi­siin fak­toi­hin tai­tees­ta, te­ke­vät In­fer­nos­ta pait­si hui­ke­an jän­nit­tä­vän seik­kai­lun, myös tuh­din pak­kauk­sen kult­tuu­ri­tai­det­ta ja nii­den kau­neut­ta. In­fer­non juo­ni ete­nee sala­ka­va­lan tyy­nes­ti, en­nen kuin suo­ras­taan rä­jäh­tää kä­siin muut­taa koko kä­si­tyk­sen kir­jan hen­ki­löis­tä.Tämä kaik­ki te­kee In­fer­non lu­ke­mi­ses­ta mah­ta­van elä­myk­sen.

Ingo on ko­vin eri­lai­nen, kuin raa­kaa ra­juut­ta ja pa­huut­ta tih­ku­va In­fer­no. He­len Dun­mo­ren kir­ja­sar­ja on mu­kaan­sa­tem­paa­va ta­ri­na ve­den kan­sas­ta. Kau­niis­ti ku­vai­le­va ja mys­tiik­kaa uh­ku­va kir­ja imai­see kal­tai­se­ni ve­den ys­tä­vä het­kes­sä tyrs­ky­jen­sä sy­lei­lyyn On yl­lät­tä­vää, kuin­ka 14-vuo­ti­aan pää­hen­ki­lö Sapp­hi­ren mie­len­liik­keet on osat­tu hah­mon nuo­res­ta iäs­tä huo­li­mat­ta ku­va­ta niin elä­väs­ti ja kiin­nos­ta­vas­ti. In­gon herk­kä ja vilk­kaas­ti elä­vä tun­nel­ma on omal­la ta­val­laan ro­mant­ti­nen ja ku­vaa syn­kim­mät­kin ai­heet ihas­tut­ta­val­la pir­tey­del­lä. Ingo saa ih­mi­sen ha­lu­a­maan me­ren sy­lei­lyyn.

Ve­des­tä maal­le siir­tyy Maan lap­set -sar­ja, jos­sa Jean M. Un­ti­nen-Auel, suo­ma­lais­ta alku­pe­rää ole­va yh­dys­val­ta­lai­nen kir­jai­li­ja, ker­too upe­as­ti mui­nai­sen jää­kau­den jyl­his­tä mai­se­mis­ta. Us­ko­mat­to­man kau­nis rak­kaus­ta­ri­na ve­tää ver­to­ja kel­le pa­ris­kun­nal­le ta­han­sa pait­si into­hi­moi­sen rak­kau­den, myös uh­rau­tu­vai­suu­ten­sa puo­les­ta. Kir­jan kie­li on täy­te­läi­sen ku­vai­le­vaa ja run­sas­ta. Teks­ti saat­taa lu­ki­jan­sa luon­non hel­maan, saa­den nä­ke­mään sen kau­neu­den ja yl­väy­den.
Maan lap­set on pa­luu juu­ril­le, ih­mi­sen ih­meel­li­seen his­to­rii­aan, jol­loin hen­gäs­tyt­tä­vän upe­at mai­se­mat hal­lit­si­vat näkö­pii­riä. Sar­jan kir­jo­ja lu­kies­sa jo­kai­nen yk­si­tyis­koh­ta al­kaa näyt­tää häm­mäs­tyt­tä­vän kau­niil­ta ja luon­to eläi­mi­neen saa aja­tuk­sis­sa vah­vem­man mer­ki­tyk­sen. Maan lap­set opet­taa ra­kas­ta­maan omaa äi­ti­ään, maa­ta.

Kau­kaa his­to­ri­as­ta nyky­het­ken ja tu­le­vai­suu­den ra­jal­le hu­mah­taa us­ko­ma­ton ta­ri­na kau­niis­ta muu­ka­lai­sis­ta. Step­he­nie Mey­e­rin Vie­ras te­kee su­la­val­la, ää­rim­mäi­sen tun­teik­kaal­la ker­ron­nal­la mo­nis­ta muis­ta kir­jois­ta lai­me­an ja kyl­män oloi­sia. Teks­ti imai­see lu­ki­jan suo­ras­taan pe­lot­ta­van te­hok­kaas­ti mu­kaan­sa pai­kan pääl­le kat­so­maan omil­la sil­mil­lään. Vie­raan upea ker­ron­ta saa eläy­ty­mään tun­nel­maan it­kua ja nau­rua myö­ten.
Kir­jas­sa muu­ka­lai­set ovat vih­rei­den mör­kö­jen si­jas­ta kau­nii­ta ja herk­kiä olen­to­ja, joi­ta ei yk­sin­ker­tai­ses­ti voi­si vi­ha­ta hei­dän kilt­tey­ten­sä ta­kia. Vie­ras on ker­ras­saan täy­del­li­nen ker­to­mus rak­kau­des­ta ja sel­viy­ty­mi­ses­tä, jos­ta mi­nul­la on vain hy­vää sa­not­ta­vaa.

Kak­si upe­aa kir­jaa ja kak­si eep­pis­tä kir­ja­sar­jaa. Te­ok­set, jot­ka ovat jä­ri­syt­tä­neet ta­jun­taa­ni. Näi­den kir­jo­jen kans­sa olen it­ke­nyt ja iloin­nut. Nämä ovat rak­kaa­ni.
En kir­joit­ta­es­sa­ni ker­to­nut juu­ri mi­tään kir­jo­jen juo­nes­ta. Mik­si ih­mees­sä ker­toi­sin juo­nen kir­jois­ta, jot­ka ha­lu­an tei­dän lu­ke­van? Se­hän oli­si vain tur­haa jän­ni­tyk­sen pi­laa­mis­ta. Itse luen har­voin taka­kan­nen, sil­lä se vie kai­ken yl­lä­tyk­sel­li­syy­den. Sik­si en ker­ro taka­kan­sia teil­le­kään. Jos lu­et­te jon­kin näis­tä kir­jois­ta, tu­len ja­ka­maan in­nos­tuk­sen kans­san­ne. Jo­kai­nen nel­jäs­tä on eri­lai­nen kuin muut. Ku­kin on oma vie­hät­tä­vä it­sen­sä, oma ai­nut­laa­tui­nen it­sen­sä.
Lem­pi­kir­ja­ni voin lu­kea vaik­ka kuin­ka mon­ta ker­taa, kyl­läs­ty­mät­tä nii­hin. Rak­kai­siin ei kyl­läs­ty kos­kaan.

Emi­lia Mal­vi­la

Non So­lumJou­lu­kuu 2014 - In­ter­na­ti­o­nal Christ­mas22.12.2014